maanantai 30. lokakuuta 2017

Kun hahmon ihonvärillä on väliä

Minä kasvoin lapsuuteni Pocahontasin intiaaniprinsessan ja Atlantiksen Kidan seurassa ja heistä tuli omia sankareitani. He olivat rohkeita ja vahvoja, itsenäisiä ja urheita, juoksentelivat hiukset liehuen pitkin metsiä ja olivat kaikin puolin jännittäviä. Minusta he olivat kauniita ja halusin olla kuin he.

Minä ajattelin - ja ajattelen edelleen - että heidän ihonvärinsä on hyvin kaunis. Muistan kuinka pienenä täytin yhden kokonaisen Disney-värityskirjan värittäen kaikki naiset tummaihoisiksi. Minulla oli se kirja vielä tallessakin jokin aikaa sitten. Sivut olivat sitten täynnä tummaihoisia Helinä-keijuja, Arieleja ja jopa tummia Nala-leijonia.

Teininä minua harmitti aina kesäisin valtavasti se, kuinka nopeasti kaverini minun mielestäni ruskettuivat, kun itse jäin aina hirmu valkoiseksi. Olen niin vaalea, että ihostani melkein kuultaa läpi ja minusta se ei ollut erityisen nättiä.

Sitten tuli Frozenin Elsa. Minä, joka olin elänyt koko elämäni valkoihoisten, länsimaisten prinsessojen keskellä tunsin valtavaa iloa tajutessani miten vaalea Elsa olikaan. Elsaa vaaleammaksi ei paljoa pääse. Minusta oli ihanaa miten Elsan iho näytti juuri niin pohjoismaiselta kuin voi. Elsan hahmo sai minut katsomaan omaa ihonväriäni taas hippusen hyväksyvämmin ja arvostaen. Vaikka Frozen elokuvana ei ole minulle mitenkään erityisen tärkeä, oli sillä silti merkitystä.

Edelleen minusta tumma iho on todella kaunis, mutta olen oppinut näkemään oman paperinohuen ja -vaalean ihoni puolet, jotka tekevät siitä erityisen. Nykyään en välitä ruskettua.

Miten suuri voikaan olla merkitys sillä, minkävärisiä animaatiohahmot ovat iholtaan? Jos jo pelkästään se oli minulle hyvin merkittävää, että vaaleaihoisten prinsessojen joukossa on yksi vielä hiukan vaaleampi, kuinka merkittävää voi olla se, että tummaihoisia ja kaikin puolin etnisiä prinsessoja löytyy monenlaisina? Ymmärrän hyvin ihmisten tympäännyksen, kun maailmanlaajuinen Disney yhä uudestaan tuo markkinoille vaaleaihoisia prinsessojaan toisensa perään.
Ja puhun tässä prinsessoista, koska prinsessat ovat Disneyllä niin merkittävä konsepti, että jokainen uusi klassikkoleffan prinsessa tulee olemaan esillä hyvin pitkään. Totta kai muidenkin kuin prinsessaleffojen hahmot ovat tärkeitä, mutta prinsessat ovat Disneyllä aivan erityisessä asemassa ja saavat paljon huomiota.

Muutostakin on toki tapahtunut. Eri värisiä hahmoja näkee animaatioissa paljon enemmän kuin ennen, mutta harmillisen usein yhä vain sivurooleissa. Toki on myös esimerkiksi Moanan kaltaisia elokuvia, jotka eivät sijoitu länsimaiseen kulttuuriin, eikä länsimaisen näköisiä hahmoja ole (ainakaan tarkoitus olla). Sellaisissa elokuvissa ja tarinoissa toisaalta on isona vaarana, että luiskahdetaan oikealta raiteelta sivuun ja ruvetaan ylhäältä päin osoittelemaan kulttuurisia piirteitä ja pahimmassa tapauksessa vääristellään niitä. Moanan kaltaisten elokuvien kohdalla onkin hyvä muistaa, että niiden maailma on esitetty väkisinkin länsimaisten silmälasien läpi, ja tehty palvelemaan suuren yhtiön isoa yleisöä, eikä kerro kaikkea välttämättä oikein.


Elokuvantekijöillä on suuri valta maailman ihmisiin. Tahdon itse tulevassa työssäni olla se, joka luo uudennäköisiä prinsessoja ja tulevien lasten sankareita.

torstai 26. lokakuuta 2017

Suomi vai Finlandia?


Finlandia on Mei Noguchin, vuosina 2012 ja 2013 Suomessa julkaistu kaksiosainen sarja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Sarjassa seurataan Airia, japanilaista vaihto-opiskelijaa, joka on lapsuudesta asti ollut ihastunut joulupukkeihin ja haluaa nyt tulla oikeaksi joulutontuksi.

Tarinassa oli monia outoja juttuja. Koko ensimmäisen kirjan ajan ihmettelin, miksi Suomesta käytetään jatkuvasti sanaa Finlandia ja pisteeni mangaa kohtaan laskivat jokaisella kerralla kun ”me täällä Finlandiassa” sitä ja tätä. Manga oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että tartuin toiseenkin osaan. Toisen osan alussa ystävällisesti minulle kerrottiin, että Finlandialla ei tarkoiteta sarjassa Suomea, vaan Finlandia on eräs kaupunki Suomessa napapiirin paikkeilla. Ei tosin mainittu missään välissä, että kuvitteellinen kaupunki, mutta tuo tieto helpotti suunnattomasti suhtautumistani sarjaan. Olin jo miettinyt, miksi suomentaja ei ollut kirjoittanut Suomi, vaikka alkuteoksessa olisi jotain häikkää Suomen nimen ulkoasussa ollutkin.

Lisäksi liuta muitakin hassuja yksityiskohtia tuossa kuvitteellisessa Finlandia-kaupungissa ja sen asukkaissa oli. Tosin ne asiat pomppasivat silmään kenties lähinnä siksi, että paikoitellen sarjassa oli onnistuttu tavoittamaan ihan hyvinkin suomalaista henkeä. Erityisesti kesäiset maisemat ja männyt olivat ihanan suomalaisia.

Ilahduin myös siitä, miten sarja käsitteli saamelaisuutta. Ensimmäisessä kirjassa ja vielä toisenkin puolella vähän kiristelin hampaita sarjan esittämien saamelaisten kuvaukselle, mutta lopulta kaikelle löytyi selitys – asia, joka on valitettavasti totta nykypäivän turistipaikoissa.

Tosiaan, Airi tuli vaihto-oppilaaksi Suomeen jonkinlaiseen tonttukouluun. Tuossa koulussa oli high school piirteitä ja muutenkin tonttujen ja joulupukkien (parrattomien joulupukkien, voi apua) kouluttaminen tuntui vähän hassulta. Tonttuja ja pukkeja koulutettiin siis turismiin, viihdyttämään lapsiperheitä ympäri vuoden tuolla Finlandian kaupungissa. Toisaalta olen iloinen, että tonttuja ei ainakaan koulutettu missään velhokoulun kaltaisessa paikassa maagisiksi otuksiksi.

Mei Noguchi oli perehtynyt Suomeen, ja jotkin suomalaiset yksityiskohdat olivat ihan huippuja. Vaikka jotkin asiat olivat hyvin kärjistettyjä ja alleviivattuja, ilahduin esimerkiksi Iittalan astioista valtavasti. Jotkin suomalaisten nimet tosin olivat vähän erikoisia, kuten Cain ja Jurin. Yksityiskohtia ei onneksi liikaa ollut ahdettu Suomi-viitteillä ja niiden putkahtelut esiin olivat ilahduttavia (paitsi silloin, kun faktat olivat jotenkin pielessä).

Tarinan sijoittaminen vieraaseen kulttuuriin on aina riskialtista ja pohjamateriaalia ja tietoa on hankittava niin paljon kuin käsiin vain saa. Vaikka ulkomaalaiselle pienet virheet eivät ollenkaan edes näy, ne saattavat tuntua typeriltä tai pahimmassa tapauksessa loukata niitä, jotka kuuluvat käsiteltävään kulttuuriin oikeasti. Tätä teemaa käsiteltiin jopa sarjan aikana.

Oli hyvin mielenkiintoista lukea manga, tai ylipäätään mikä tahansa teos, joka sijoittuu Suomeen, vaikka tekijä ei olekaan suomalainen. En muista törmänneeni tämän tapaiseen oikeastaan koskaan aikaisemmin. Sain hyvän muistutuksen, miten tärkeää on hankkia materiaalia ja tehdä taustatyönsä kunnolla. Vaikka virheitäkin löytyi, oli Mei Noguchi onnistunut mielestäni hyvin, olen iloinen, että mitään liian kliseistä hän ei esimerkiksi ollut ottanut mukaan. Uskon, että Japanissa tämä antaa nuorille Suomesta kiinnostuneille itse asiassa aika hyvänkin tietopaketin.

Tarina kulki jouhevasti ja vaikka joitain omituisuuksia oli vaikeampi sulattaa sen takia, että ne oli tuotu niin tuttuun ympäristöön (en usko, että olisin hämmentynyt pukkeja sydämestään fanittavasta Airi-tytöstä niin palon, jos tarina olisi sijoittunut vaikka Amerikkaan tai Japaniin). Tarinassa oli lopulta syvempiä aineksia kuin olisin alun perusteella osannut ollenkaan odottaa. Tämä oli hyvää luettavaa, ja vaikka voisin tämän Hopeasokerimestari ja musta keiju -mangasarjan ohella sijoittaa "teinimangaksi", tämä viihdytti kuitenkin oikein hyvin. Hahmoihin ehti tutustua hyvin ja visuaalisuudeltaan sarja toimi – ei liikaa koreilua, mutta helppoa ja kaunista seurattavaa. Tosin Airin ulkonäkö tuntui olevan alati pienessä liikkeessä ja alussa minun oli vaikea erottaa Tuure ja Cain toisistaan.

Harmi, että tässä oli vain kaksi osaa. Vaikka tarina ei jäänyt kaipaamaan mitään lisää, olisi näitä mielellään lukenut useammankin. Oli kutkuttavaa lukea Suomesta!



Lähteet:
Julkaisutietojen tarkistus: Finlandia, https://tokio.fi/manga/finlandia, viitattu 26.10.17

PS: Jouluun on tänään 60 päivää!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Hiljainen Eilisen kuiskaus


Eilisen kuiskaus on Isao Takahatan ohjaama, vuonna 1991 valmistunut elokuva, joka sai Suomessa ensi-iltansa vasta vuonna 2016.

Elokuva kertoo 27-vuotiaasta Taekosta, joka lähtee Tokiosta viettämään kesää maatilalle Yamagataan. Matkaan tuntuu lähteneen myös hänen viidesluokkalainen itsensä, joka kaipasi päästä kesäksi Tokiosta pois, kun kaikki luokkalaisetkin lähtivät. Taeko on elämässään taitekohdassa ja muistoja vuosien takaa alkaa virrata mieleen. Pieniä, mutta niin todellisen kauniita ja rumia muistoja.

Taekolla on ihanat farkut!

Eilisen kuiskaus ei ole eeppinen elokuva, ei mitään sinne päinkään. Elokuva pysähtyy joihinkin hetkiin niin pitkäksi aikaa, että itse joissain kohdissa harhauduin ajattelemaan aivan muita asioita.  Välillä pidin elokuvaa myös tylsänä. Vähän niin kuin Isao Takahatan toista, uusinta, elokuvaa Prinsessa Kaguyan tarua, jossa tunnelmoidaan joskus pitkiäkin aikoja metsän eläimissä ja luonnossa (sitäkin pidin tylsänä aluksi). Mutta kun olin katsonut Prinsessa Kaguyan tarun, katsoin sen vielä uudestaan ja se on yksi suosikkielokuvistani nykyään. Erityisen kaunis on elokuvan loppu ja sen musiikki.

Pidin Eilisen kuiskauksen välittömistä ihmishahmoista ja siitä, miten siihen oli onnistuttu vangitsemaan pala elämää niin taitavasti. Myös tämän elokuvan loppu oli erityisen onnistunut ja nosti elokuvan silmissäni keskinkertaisesta hyväksi. Luulen, että jos olisi elänyt 1960-luvulla, toisi tämä elokuva vielä melkoiset nostalgiapärinät mukanaan, sillä paljon viittauksia 60-lukuun löytyi, toki 60-luvun Japaniin eikä Suomeen.

Nytkin silti elokuva heitti minut takaisin omalle ala-asteelleni viidesluokkalaisen minäni luokse. Viitosluokka oli kyllä siitä hyvä valinta elokuvaan, että se oli valtavan herkullista aikaa, silloin kaikki uusi ja jännittävä oli edessä ja vaikkei aina ollut kivaa olla 11-vuotias, oli se silti aika ihanaa unelmoinnin aikaa. Vielä ei tarvinnut murehtia yläastetta, mutta ei toisaalta ollut enää ihan niin lapsikaan kuin ennen.

Vaikka minulla on olo, että minun pitäisi oppia nautiskelemaan hitaasta kerronnasta enemmän, olisin itse tiivistänyt elokuvasta noin 20 minuuttia pois juonen kärsimättä lainkaan. En toki tiedä, kuinka tunnelmalle sitten olisi käynyt. Luulen, että ellen harrastaisi elokuvia ja olisi niistä valtavan kiinnostunut erityisesti tulevan ammattini kannalta, olisin jättänyt tämän kesken ensimmäisen puolen tunnin jälkeen hitauden vuoksi.

Animaatio oli kaunista, en minä Studio Ghiblin töiltä muuta voisi odottaakaan. Pidin erityisesti Taekon hahmodesignista ja hänen hymyillessään selkeästi erottuvista poskipäistä. Muutenkin pidän hahmoja onnistuneina.

Nyt olen nähnyt jokaisen Ghibli-elokuvan, ja olo on jotenkin tyyni, mutta surullinen. Okei, Naapurini Yamadat olen katsonut vain pätkissä (tiedän, tiedän, niin ei saisi ikinä tehdä ja sitten väittää nähneensä elokuvaa, apua). Tiedä sitten, onko Studio Ghibli lopettamassa vai ei, kovin pitkään sitä on uhkailtu, mutta ihan kuin olisin kuullut, että Miyazakilta olisi jotain uutta vielä tulossa...


Lähteet ja lisälukemista:
Vuosilukuja ja tietojen tarkistusta (ja yllättäviin faktoihin törmäämistä: Eilisen kuiskauksen alkuperäinen nimi Omohide poro poro tarkoittaa "pisaroittain esiin kumpuavia muistoja") Episodin artikkelista: Eilisen kuiskaus, http://www.episodi.fi/elokuvat/eilisen-kuiskaus/, viitattu 23.10.17.

PS: Kolmen viikon kuvausrupeama on nyt ohi! Oli kamalan kivaa päästä kuvauksiin mukaan. Tästä jatkuu taas tavanomainen maanantai-torstai -postaustahtini, joka jatkuu marraskuun lopulle asti. Sen jälkeen jätän blogin taas taakse, kenties palaten myöhemmin jälleen takaisin.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Susiprinsessa tai jumalan lapsi - Prinsessa Mononoke


Prinsessa Mononoke on ohjaajamestari Hayao Miyazakin elokuva vuodelta 1997. Suomeen Mononoke löysi tiensä vasta vuonna 2010, ja minä näin sen ensimmäistä kertaa joskus vuoden 2015 paikkeilla. Prinsessa Mononoke kertoo Ashitaka-nimisestä nuoresta miehestä, joka saa jumalalta kirouksen sisäänsä. Ashitaka lähtee etsimään kiroukseen parannusta maailmassa, jossa ihmiset ovat sodassa jumalia vastaan, mutta vain jumalilla on mahdollisuus häntä auttaa.

Tulin pohtineeksi tässä, että kenestäköhän tuo Sanin turkis on tehty?

Katsoin tämän elokuvan nyt toista kertaa, eikä se päässyt sykähdyttämään aivan samalla volyymillä kuin ensikatsomiskerrallaan. Pääsin tällä kertaa kuitenkin paremmin päähenkilö Ashitakan pään sisään, aiemmin hän on tuntunut hyvin irralliselta hahmolta koko tarinasta.

Jotkin epäloogisuudet juonessa ja hahmoissa pistivät tällä kertaa erityisesti silmään. Päällimmäisenä ehkä Ashitakassa se, ettei hän millään tavalla muistellut kotiaan sieltä lähdettyään, vaikka alussa hän lupasi muistavansa siskonsa aina. Kun sitä miettii, taitaa tuo olla aika yleistä tällaisissa sankaritarinoissa, joissa sankari repäistään tavallisesta arjesta seikkailuun. Erityisesti kun seikkailu perustuu jatkuvaan liikkeeseen, eikä niinkään sankarin mielen sisäisiin tapahtumiin.

Myös Ashitakan kiintymys Saniin tuntui liian heppoiselta ja irralliselta. Olisin halunnut kuulla syitä moniin tapahtumiin lisää, mutta erityisesti tähän. Heidän väliseensä suhteeseen oli vaikea päästä sisälle. Tosin, ehkä tilannetta voisi lukea niinkin, että Ashitakan muuten niin järkkymätön luonne rakoili tässä: todellisuudessa hän tunsi itsensä heikoksi ja turvautui Saniin ja halusi häneltä lohtua. Sanin kiinnostus Ashitakaan taas tuntui nousevan uteliaisuudesta uudella tavalla käyttäytyvästä ihmisestä, joka tuntuu olevan enemmän jumalien puolella kuin yksikään rautasulaton ihmisistä.

Eboshin hahmo on hyvin monitasoinen ja siksi pidän hänestä paljon – ja en pidä. Rautasulatto ja eritoten sen naiset kiehtovat minua kerta toisensa jälkeen. Rakastan tarinoissa kaikkia uudenlaisia yhteiskuntia ja suvantohetkiä, joissa juoni kulkee verkkaisemmin ja päästään kurkistamaan tapahtumapaikan arkeen. Myös kaikki valmistautuminen ja treenileirit ovat mielestäni valtavan ihanaa seurattavaa, en oikeastaan edes tiedä miksi.

Katsoin tällä kertaa Prinsessa Mononoken suomidupeilla. Joissain kohdissa tuntui, että näyttelijät lukivat vain vuorosanat paperilta, tietämättä mitä kohtauksissa oikeasti tapahtuu. Mielestäni kokopitkissä elokuvissa ei saisi tulla sellaista tunnetta. Joko dupin ohjaus oli pielessä tai näyttelijät eivät aivan osanneet asiaansa. Äänet kuitenkin sopivat hahmoille mukavasti ja tarinaa pääsi eri tavalla seuraamaan, kun ei tarvinnut keskittyä tekstityksiin ollenkaan.

Sanin ilmeitä ja erityisesti silmiä on aina kiehtova seurata. Hahmoon on onnistuttu tuomaan selkeä ero toisiin ihmisiin verrattuna ja villiä susityttöä oli mahtavaa seurata. Hän on ehdottomasti elokuvan kantava voima, vaikka eivät muutkaan hahmot tarinaa suinkaan päästä laahaamaan.

Jälleen Prinsessa Mononokessa, niin kuin monissa muissakin Studio Ghiblin elokuvissa hahmot tuntuvat olevan elokuvan parasta antia. Ikinä ei ensimmäisellä katsomiskerralla voi luottaa varmaksi minkään hahmon luonteeseen. Ja useammallakin katsomiskerralla ristiriitaiset hahmot antavat pohdittavaa tällaiselle länsimaisen hyvä-paha -tarinankerrontaan vastentahtoisesti uponneelle katsojalle. Nuo ristiriitaiset hahmot, kuten Ashitakaa alussa auttanut pyylevä munkki (jonka nimeä en tiedä, enkä muista), kertovat niin syvällä tavalla ihmisluonteesta.

Sen ihmisluonteen typeryyttä tekee kipeää katsoa aina vain. Esimerkiksi tässä elokuvassa, jossa ihmiset haluavat voittaa jumalat, erityisesti tappaa peurajumalan saadakseen kuolemattomuuden, he ovat valmiita tuhoamaan elämän saadakseen sen.

Ihmisten logiikka on aukoton
Animaatio oli kaunista katseltavaa. Tosin jotkin liikkeet, erityisesti eläinten juokseminen ei yllä kauniimpien näkemieni eläinanimaatioiden pariin. Onneksi niissä silti liikkeen omituinen vaivattomuus ja jäykkyys ei häiritse tarinan kulkua. Yksi parhaista eläinkohtauksista elokuvassa on Ashitakan ratsun (jonka senkään nimeä en muista, apua) haavoittuminen ja sen kieltäytyminen jäämästä yksin, ja siinä animaatio onnistui mielestäni eläinhahmojen kohdalla parhaiten.

Kuten sanottua, Ashitaka tuntuu vähän liian hyväsydämiseltä. Hän on vähän niin kuin Frodo, keskellä suuria tapahtumia, mutta melko tasapaksu hahmo sinällään, että tarttumapintaa ei paljoa löydy. Haluaisin kuulla edes miksi Ashitaka onnistuu olemaan niin rauhallinen, varsinkin kun kirous hautoo vihaa hänen sisällään.

Ashitaka myös puhuu itsekseen. Se on ensimmäinen asia, jota meidän kiellettiin käsikirjoittamisen tunnilla tarinoihimme kirjoittamasta. Osittain siitä syystä animaatiohahmoilla on niin paljon eläinystäviä, niiden kanssa jutellessa ei katsoja ala epäillä päähenkilön mielenterveyttä niin paljoa. (Toinen keino on tietysti laulaminen.) Mutta kuten kirjoittamisessa, elokuvissa pätee sama ”näytä, älä kerro” -sääntö, jota toivoin useammassakin kohdassa Prinsessa Mononokea noudatettavan.

Äänet kaikille yliluonnollisille olioille ja ilmiöille oli mielestäni tehty hyvin. Erityissuosikkini oli pienten valkoisten metsänhenkien kalinaääni. Vaikka pystyn melkein näkemään mielessäni soittimen, tai esineen, jollaisella ääni oli niille tehty, tuntui ääni tulevan juuri kyseisitä otuksista. Jumalten puhe taas tuntui omituiselta, ei tosin enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Sen olisin ehkä itse tehnyt toisin. Ja kun huulisynkkaa puheensa kanssa jumalilla ei millään tapaa ollut, olisivatko he voineet vain pitää suunsa kiinni puhuessaan, koska en usko puheen välttämättä jumalien kohdalla tulevan heidän suustaan ollenkaan. Toki katsomista ja seuraamista helpotti se, että puhujan suu liikkui auki ja kiinni. Olen iloinen, että peurajumala ei puhunut ollenkaan.

Prinsessa Mononoke on eeppistä fantasiaa, hyvin upeaa sellaista. Rakastan sitä, miten voin luottaa Studio Ghiblin elokuviin ja siihen, että saan aina katsottuani jotain ajateltavaa niin ammatillisesti animaation ja tarinankerronnan kautta kuin noin muuten, omaan pieneen päähäni.

Juoni oli monitahoinen seikkailu ja sen kaari selkeä ja vahva. Tämä elokuva on oma maailmansa, sellainen, jonka nähtyään elokuvateatterissa jää ulos päästyään pällistelemään että ”aivan, tuoltahan näyttää liikennemerkki”. Vaikka suosikkeihini Prinsessa Mononoke ei lukeudu, kertomuksena ihmisistä se on hieno. Ja voisin katsoa sen taas, vain nähdäkseni prinsessan yhä uudelleen.







Lähteet ja lisälukemista
Julkaisuvuodet tarkastin tästä postauksesta (tekstissä hyvä pointti James Cameronin Avatar-elokuvasta!): Ärhäkkä susiratsastaja - Prinsessa Mononoke (1997) (*****), http://www.elokuvablogi.com/2010/07/arhakka-susiratsastaja-prinsessa.html, viitattu 16.10.17

maanantai 9. lokakuuta 2017

Susilapset ja muita kuulumisia

Susilapset on Mamoru Hosodan kolmiosainen manga, joka julkaistiin suomeksi vuonna 2016. Manga pohjautuu tekijän omaan elokuvaan Susilapset vuodelta 2012. Kiinnostuin mangasta luettuani siitä joitain arvosteluja ja nähtyäni elokuvan trailerin (itse elokuvaa en ole nähnyt). Luin mangan kaikki osat putkeen ja ne pitivät hyvin otteessaan. Lopulta Susilapset ei kuitenkaan sykähdyttänyt niin paljon, kuin olin kenties toivonut.


Tarina oli ihanan arkinen ja aito. Kenties susien ulkonäkö tässä mangassa oli vähän turhan häiritsevä minulle, joka en ole lukenut minkäänlaisia koiratarinoita, enkä ole tottunut katselemaan tämäntyyppisiä mangasusia. Ne olivat minusta jopa vähän koomisia, niinkin paljon, että se jo häiritsi lukemistani. Hiustenkaltainen harja susilla taisi olla minulle liikaa, vaikka toisaalta se toi hyvin ilmi, että kyse oli ihmissusista, eikä tavallisista susista. Ja tyytymättömyyteni ei kyllä rajaudu vain mangassa esiintyviin susiin, en muista oikein missään sarjakuvassa tai animaatioelokuvassa nähneeni sutta, joka olisi ulkonäkönsä puolesta minusta jotenkin miellyttävä tai sykähdyttävä. Monet esim. Disneyn susista ovat varsin kummallisen näköisiä (kulahtaneita, muhkuraisia, omituisen värisiä, tai muuten vain erikoisia).

Olen muuten monesti miettinyt julkaistessani mielipiteitäni mangoista ja animeista, että voinko sanoa ääneen kaikkia mieleeni tulevia asioita. Kajoanko johonkin, mistä en oikeasti tiedä mitään? Ärsytänkö joitain susia rakastavia mangalukijoita sanomalla, että minusta ne näyttävät huvittavilta? Ja kirjoitettuani joitain asioita tai huomioita mangoista ylös, pohdin miten hölmöltä ajatukseni saattavat kuulostaa jollekulle sellaiselle, joka on törmännyt mainitsemaani asiaan jo monista eri kulmista, vaikka se minulle olisi aivan uusi (koska koko mangan ja animen maailma on minulle vielä kovin uutta ja ihmeellistä).

Kun aiemmin kirjoitin tätä blogia, käsittelin lähes ainoastaan Disneyn tuotantoa, mitä nyt vähän Pixaria ja DreamWorksiakin, ja vähän myös Studio Ghiblia. Olen tässä tänä syksynä postaillessani monesti miettinyt, pitäisikö vain palata tutuille urille puhumaan asioista, joista minulla on oikeasti paljon tietoa, eikä yrittää sorkkia jotain, mihin en ole kuin vasta tutustunut.

Paha sanoa, mitä itselle nyt pitäisi vastata. Koitan kirjoittaa niistä aiheista, mistä minulla tekstiä helposti tulee ja yritän suodattaa mielestäni pois olon, etten saisi puhua asioista, joista en tiedä kaikkea. Luulen, että olen ainakin hetkeksi sanonut Disneysta jo kaiken sanottavani, joten tahdon kaivaa uusia maita. Ja haluan myös sanoa, että tarkoitukseni ei tosiaan ole loukata ketään ja koittakaa kestää jos sanon jotain tosi typerän huvittavaa, haha! Minua saa myös sivistää, siitä ilahdun aina eniten.

Oli miten oli, Susilapset oli piirretty kauniisti. Tarinan rakenteessa parasta oli se, että siinä sai seurata perheen matkaa pitkän ajan. Tarina ei ole suuri ja eeppinen, lähinnä kaunis ja hiljainen. Joissain kohdissa jäin selkeästi kaipaamaan asioiden tarkempaa käsittelyä. Tapahtumien pureskelu ja kokeminen jäi lähes täysin omalle vastuulleni. Hahmoihin oli vaikea päästä sisälle, mutta pienenä tarinana tämä oli oikein kaunis.

Alkuasetelmissa olisi kyllä ehdottomasti ollut potentiaalia enempäänkin. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko Susilapset elokuvana enemmän minun mieleeni. Mamoru Hosodalta tuli noin vuosi sitten Suomenkin teattereissa esitetty Poika ja peto, josta pidin, joten asetelma ainakin lupaa hyvää.





PS: Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, minulla on tällä hetkellä meneillään elokuvaopiskelijoiden lyhytelokuvien kuvauksia, joissa olen mukana erilaisissa työtehtävissä. Niistä johtuen torstaisia julkaisuja ei tule nyt vielä kahteen viikkoon.

Viime viikolla oli ensimmäiset kuvaukset ja ne ovat nyt onnellisesti ohi. Olin äänitiimissä assistenttina ja tein myös kaikenlaista juoksupojan hommaa silloin kun ehdin. Kuvaukset olivat ulkona, sää oli varsin oikullinen ja koko päivä oli seisomatyötä (johon tällainen laiskistunut animaattori ei ole kovin tottunut). Näin ollen väsymys painaa päälle, mutta onneksi välissä oli viikonloppu ja tämän viikon kuvaukset toteutetaan täysin sisätiloissa (mitä luksusta!).


Väsymyksestä huolimatta olen tyytyväinen, että olen animaattoriudestani huolimatta päässyt mukaan elokuvapuolen opiskelijoiden töihin. Tekee hyvää saada vaihtelua tavanomaiseen super-itsenäiseen (ja suhteellisen yksinäiseen) väkertämiseen koneen ääressä.


Tämä postaus oli aikas sillisalaattia tällä kertaa, katsotaan mitä saan ensi viikoksi aikaan, kun on vielä toisetkin kuvaukset takana.


Olisi muuten hienoa kuulla sinusta jotain. Miten olet eksynyt blogiini, mitä sinulle kuuluu ja mikä on lempivärisi? Olen tänä syksynä kirjoittanut vähän jotenkin jäyhemmin, ikään kuin itselleni vain, mutta minusta olisi ihana kuulla, keitä siellä on lukemassa ajatuksiani!







Lähteet ja lisälukemista


Susilapset julkaisutiedot tarkistin osoitteesta https://tokio.fi/manga/susilapset, viitattu 9.10.17.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Sisäisen teinin hemmottelua Hopeasokerimestarilla


Hopeasokerimestari ja musta keiju on kaksiosainen manga, jonka sattumalta otin kirjastosta mukaani hakiessani Tuulen laakson Nausicaät. Kannen nätti kuva iski lujasti sisäiseen teiniini, mutta mietin, mahtaisiko sarjalla olla minulle enää parikymppisenä mitään annettavaa.
Tarinan päähenkilön nähtyäni ajattelin pitkistyväni kuoliaaksi. Päähenkilö on Ann, 15-vuotias tyttö, joka pukeutuu sieviin mekkoihin ja haluaa kunnianhimoisesti tulla suureksi hopeasokerimestariksi – siis muovailemaan sokerista nättejä herkkuja. Okei, jatkan vielä muutaman sivun, minä ajattelin.

Ja kannattihan se jatkaa. Vaikka alku ei lupaa suuria, alkaa tarina saada lopulta siipiä alleen. Tarinassa ihmiset ovat alistaneet keijut orjikseen viemällä keijun toisen siiven. Se, joka omistaa keijun siiven, omistaa keijunkin, sillä keiju ei voi elää ilman siipeään. Irrotettu siipi on myös edelleen sidoksissa keijuun niin, että jos omistaja vahingoittaa siipeä, hän vahingoittaa keijuakin.

No, näillä eväillä tarina alkoi saada jo mielenkiintoisempia piirteitä, sillä Ann, tyttö joka haluaa olla vain kiva kaikille ja puolustaa heikompiaan, päätyy ostamaan itselleen omaa keijua, orjaa. Hän tarvitsee henkivartijaa matkalleen vaarallisten maiden läpi. Ja läpi on tietysti mentävä, jos meinasi sokerimestariksi, eikä halua myöhästyä kaupungista, jossa tärkeä sokerikilpailu järjestetään.

Ann valitsee vaarallisen ja ilkeän (ja komean, totta kai) soturikeijun saadessaan sen halvalla, ja he lähtevät matkaan. Keiju lopulta kertoo nimekseen Schar, ja Ann lupaa palauttavansa hänen siipensä heti, kun he vain pääsisivät päämääräänsä. Scharia naurattaa.

Schar alkaa pehmetä matkan edetessä. Hänen kovuutensa ja ilkeytensä lähtevät murenemaan minusta kuitenkin turhan heppoisin perustein. Ei aivan niin pian, kuin olin pelännyt, mutta olisin mielelläni seurannut pidempään, miten Annin suhtautuminen keijua kohtaan olisi esimerkiksi muuttunut, jos Schar olisi usein yrittänyt väkisin saada siipeään takaisin. Miksei Schar surmannut tyttöä tämän nukkuessa ja vain ottanut siipeä?
Mielestäni tarinan ideassa olisi ollut potentiaalia eeppisempiinkin mittoihin. Erityisesti siiven omistamiseen liittyvää ristiriitaa olisi minusta saanut käsitellä enemmän, siitä olisi saanut irti vaikka mitä, jos olisi vain ottanut! Nyt sitä käytettiin oikeastaan vain osoittamaan, että sitä ei käytetty, eli osoittamaan lähinnä yhtä Annin luonteenpiirrettä.

Tarina saatettiin sopivasti loppuun, eikä sitä jäänyt suuremmin janoamaan lisää. Hopeasokerimestari ja musta keiju toi hyvän mielen ja oli suhteellisen inspiroiva (erityisesti siksi että oma mieli lähti paikkaamaan tarinan puuttuvia aukkoja ja hylättyä potentiaalia). Alto Yukimuran piirrosjälki oli nättiä ja tarina liikkui jouhevasti eteenpäin. Vaikka juonessa oli paljon ennalta arvattavuutta, se ei juuri haitannut, ja lopetuksessa oli mukavasti myös hiukan raikasta otetta. Ihanalla tavalla jätettiin asioita auki, eikä kaikkea työnnetty lukijan naamaan tai selitetty puhki.

Hopeasokerimestari ja musta keiju on tehty Miri Mikawan ranobesarjan pohjalta. Minua kiinnostaisi tietää, miten alkuperäisessä juonessa tapahtumat etenevät ja onko manga tehty suoraan niitä mukaillen. Toivon, että ranobesarjassa tarinan aineksia olisi hyödynnetty tehokkaammin.



Lähteet ja lisälukemista:
AnimeGarden-blogista löytyy arvostelu, josta tarkistin hahmojen nimiä ja tekijöitä tähän tekstiin. Hopeasokerimestari ja musta keiju - suolaista ja makeaa, https://writerwithoutpants.blogspot.fi/2016/11/hopeasokerimestari-ja-musta-keiju.html, viitattu 2.10.17.
Mikä on ranobesarja? Jos olet yhtä pihalla kuin minä olin, käy pikasivistämässä itseäsi Wikipedian avulla: Light novel, https://en.wikipedia.org/wiki/Light_novel, viitattu 2.10.17.