maanantai 16. lokakuuta 2017

Susiprinsessa tai jumalan lapsi - Prinsessa Mononoke


Prinsessa Mononoke on ohjaajamestari Hayao Miyazakin elokuva vuodelta 1997. Suomeen Mononoke löysi tiensä vasta vuonna 2010, ja minä näin sen ensimmäistä kertaa joskus vuoden 2015 paikkeilla. Prinsessa Mononoke kertoo Ashitaka-nimisestä nuoresta miehestä, joka saa jumalalta kirouksen sisäänsä. Ashitaka lähtee etsimään kiroukseen parannusta maailmassa, jossa ihmiset ovat sodassa jumalia vastaan, mutta vain jumalilla on mahdollisuus häntä auttaa.

Tulin pohtineeksi tässä, että kenestäköhän tuo Sanin turkis on tehty?

Katsoin tämän elokuvan nyt toista kertaa, eikä se päässyt sykähdyttämään aivan samalla volyymillä kuin ensikatsomiskerrallaan. Pääsin tällä kertaa kuitenkin paremmin päähenkilö Ashitakan pään sisään, aiemmin hän on tuntunut hyvin irralliselta hahmolta koko tarinasta.

Jotkin epäloogisuudet juonessa ja hahmoissa pistivät tällä kertaa erityisesti silmään. Päällimmäisenä ehkä Ashitakassa se, ettei hän millään tavalla muistellut kotiaan sieltä lähdettyään, vaikka alussa hän lupasi muistavansa siskonsa aina. Kun sitä miettii, taitaa tuo olla aika yleistä tällaisissa sankaritarinoissa, joissa sankari repäistään tavallisesta arjesta seikkailuun. Erityisesti kun seikkailu perustuu jatkuvaan liikkeeseen, eikä niinkään sankarin mielen sisäisiin tapahtumiin.

Myös Ashitakan kiintymys Saniin tuntui liian heppoiselta ja irralliselta. Olisin halunnut kuulla syitä moniin tapahtumiin lisää, mutta erityisesti tähän. Heidän väliseensä suhteeseen oli vaikea päästä sisälle. Tosin, ehkä tilannetta voisi lukea niinkin, että Ashitakan muuten niin järkkymätön luonne rakoili tässä: todellisuudessa hän tunsi itsensä heikoksi ja turvautui Saniin ja halusi häneltä lohtua. Sanin kiinnostus Ashitakaan taas tuntui nousevan uteliaisuudesta uudella tavalla käyttäytyvästä ihmisestä, joka tuntuu olevan enemmän jumalien puolella kuin yksikään rautasulaton ihmisistä.

Eboshin hahmo on hyvin monitasoinen ja siksi pidän hänestä paljon – ja en pidä. Rautasulatto ja eritoten sen naiset kiehtovat minua kerta toisensa jälkeen. Rakastan tarinoissa kaikkia uudenlaisia yhteiskuntia ja suvantohetkiä, joissa juoni kulkee verkkaisemmin ja päästään kurkistamaan tapahtumapaikan arkeen. Myös kaikki valmistautuminen ja treenileirit ovat mielestäni valtavan ihanaa seurattavaa, en oikeastaan edes tiedä miksi.

Katsoin tällä kertaa Prinsessa Mononoken suomidupeilla. Joissain kohdissa tuntui, että näyttelijät lukivat vain vuorosanat paperilta, tietämättä mitä kohtauksissa oikeasti tapahtuu. Mielestäni kokopitkissä elokuvissa ei saisi tulla sellaista tunnetta. Joko dupin ohjaus oli pielessä tai näyttelijät eivät aivan osanneet asiaansa. Äänet kuitenkin sopivat hahmoille mukavasti ja tarinaa pääsi eri tavalla seuraamaan, kun ei tarvinnut keskittyä tekstityksiin ollenkaan.

Sanin ilmeitä ja erityisesti silmiä on aina kiehtova seurata. Hahmoon on onnistuttu tuomaan selkeä ero toisiin ihmisiin verrattuna ja villiä susityttöä oli mahtavaa seurata. Hän on ehdottomasti elokuvan kantava voima, vaikka eivät muutkaan hahmot tarinaa suinkaan päästä laahaamaan.

Jälleen Prinsessa Mononokessa, niin kuin monissa muissakin Studio Ghiblin elokuvissa hahmot tuntuvat olevan elokuvan parasta antia. Ikinä ei ensimmäisellä katsomiskerralla voi luottaa varmaksi minkään hahmon luonteeseen. Ja useammallakin katsomiskerralla ristiriitaiset hahmot antavat pohdittavaa tällaiselle länsimaisen hyvä-paha -tarinankerrontaan vastentahtoisesti uponneelle katsojalle. Nuo ristiriitaiset hahmot, kuten Ashitakaa alussa auttanut pyylevä munkki (jonka nimeä en tiedä, enkä muista), kertovat niin syvällä tavalla ihmisluonteesta.

Sen ihmisluonteen typeryyttä tekee kipeää katsoa aina vain. Esimerkiksi tässä elokuvassa, jossa ihmiset haluavat voittaa jumalat, erityisesti tappaa peurajumalan saadakseen kuolemattomuuden, he ovat valmiita tuhoamaan elämän saadakseen sen.

Ihmisten logiikka on aukoton
Animaatio oli kaunista katseltavaa. Tosin jotkin liikkeet, erityisesti eläinten juokseminen ei yllä kauniimpien näkemieni eläinanimaatioiden pariin. Onneksi niissä silti liikkeen omituinen vaivattomuus ja jäykkyys ei häiritse tarinan kulkua. Yksi parhaista eläinkohtauksista elokuvassa on Ashitakan ratsun (jonka senkään nimeä en muista, apua) haavoittuminen ja sen kieltäytyminen jäämästä yksin, ja siinä animaatio onnistui mielestäni eläinhahmojen kohdalla parhaiten.

Kuten sanottua, Ashitaka tuntuu vähän liian hyväsydämiseltä. Hän on vähän niin kuin Frodo, keskellä suuria tapahtumia, mutta melko tasapaksu hahmo sinällään, että tarttumapintaa ei paljoa löydy. Haluaisin kuulla edes miksi Ashitaka onnistuu olemaan niin rauhallinen, varsinkin kun kirous hautoo vihaa hänen sisällään.

Ashitaka myös puhuu itsekseen. Se on ensimmäinen asia, jota meidän kiellettiin käsikirjoittamisen tunnilla tarinoihimme kirjoittamasta. Osittain siitä syystä animaatiohahmoilla on niin paljon eläinystäviä, niiden kanssa jutellessa ei katsoja ala epäillä päähenkilön mielenterveyttä niin paljoa. (Toinen keino on tietysti laulaminen.) Mutta kuten kirjoittamisessa, elokuvissa pätee sama ”näytä, älä kerro” -sääntö, jota toivoin useammassakin kohdassa Prinsessa Mononokea noudatettavan.

Äänet kaikille yliluonnollisille olioille ja ilmiöille oli mielestäni tehty hyvin. Erityissuosikkini oli pienten valkoisten metsänhenkien kalinaääni. Vaikka pystyn melkein näkemään mielessäni soittimen, tai esineen, jollaisella ääni oli niille tehty, tuntui ääni tulevan juuri kyseisitä otuksista. Jumalten puhe taas tuntui omituiselta, ei tosin enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Sen olisin ehkä itse tehnyt toisin. Ja kun huulisynkkaa puheensa kanssa jumalilla ei millään tapaa ollut, olisivatko he voineet vain pitää suunsa kiinni puhuessaan, koska en usko puheen välttämättä jumalien kohdalla tulevan heidän suustaan ollenkaan. Toki katsomista ja seuraamista helpotti se, että puhujan suu liikkui auki ja kiinni. Olen iloinen, että peurajumala ei puhunut ollenkaan.

Prinsessa Mononoke on eeppistä fantasiaa, hyvin upeaa sellaista. Rakastan sitä, miten voin luottaa Studio Ghiblin elokuviin ja siihen, että saan aina katsottuani jotain ajateltavaa niin ammatillisesti animaation ja tarinankerronnan kautta kuin noin muuten, omaan pieneen päähäni.

Juoni oli monitahoinen seikkailu ja sen kaari selkeä ja vahva. Tämä elokuva on oma maailmansa, sellainen, jonka nähtyään elokuvateatterissa jää ulos päästyään pällistelemään että ”aivan, tuoltahan näyttää liikennemerkki”. Vaikka suosikkeihini Prinsessa Mononoke ei lukeudu, kertomuksena ihmisistä se on hieno. Ja voisin katsoa sen taas, vain nähdäkseni prinsessan yhä uudelleen.







Lähteet ja lisälukemista
Julkaisuvuodet tarkastin tästä postauksesta (tekstissä hyvä pointti James Cameronin Avatar-elokuvasta!): Ärhäkkä susiratsastaja - Prinsessa Mononoke (1997) (*****), http://www.elokuvablogi.com/2010/07/arhakka-susiratsastaja-prinsessa.html, viitattu 16.10.17

maanantai 9. lokakuuta 2017

Susilapset ja muita kuulumisia

Susilapset on Mamoru Hosodan kolmiosainen manga, joka julkaistiin suomeksi vuonna 2016. Manga pohjautuu tekijän omaan elokuvaan Susilapset vuodelta 2012. Kiinnostuin mangasta luettuani siitä joitain arvosteluja ja nähtyäni elokuvan trailerin (itse elokuvaa en ole nähnyt). Luin mangan kaikki osat putkeen ja ne pitivät hyvin otteessaan. Lopulta Susilapset ei kuitenkaan sykähdyttänyt niin paljon, kuin olin kenties toivonut.


Tarina oli ihanan arkinen ja aito. Kenties susien ulkonäkö tässä mangassa oli vähän turhan häiritsevä minulle, joka en ole lukenut minkäänlaisia koiratarinoita, enkä ole tottunut katselemaan tämäntyyppisiä mangasusia. Ne olivat minusta jopa vähän koomisia, niinkin paljon, että se jo häiritsi lukemistani. Hiustenkaltainen harja susilla taisi olla minulle liikaa, vaikka toisaalta se toi hyvin ilmi, että kyse oli ihmissusista, eikä tavallisista susista. Ja tyytymättömyyteni ei kyllä rajaudu vain mangassa esiintyviin susiin, en muista oikein missään sarjakuvassa tai animaatioelokuvassa nähneeni sutta, joka olisi ulkonäkönsä puolesta minusta jotenkin miellyttävä tai sykähdyttävä. Monet esim. Disneyn susista ovat varsin kummallisen näköisiä (kulahtaneita, muhkuraisia, omituisen värisiä, tai muuten vain erikoisia).

Olen muuten monesti miettinyt julkaistessani mielipiteitäni mangoista ja animeista, että voinko sanoa ääneen kaikkia mieleeni tulevia asioita. Kajoanko johonkin, mistä en oikeasti tiedä mitään? Ärsytänkö joitain susia rakastavia mangalukijoita sanomalla, että minusta ne näyttävät huvittavilta? Ja kirjoitettuani joitain asioita tai huomioita mangoista ylös, pohdin miten hölmöltä ajatukseni saattavat kuulostaa jollekulle sellaiselle, joka on törmännyt mainitsemaani asiaan jo monista eri kulmista, vaikka se minulle olisi aivan uusi (koska koko mangan ja animen maailma on minulle vielä kovin uutta ja ihmeellistä).

Kun aiemmin kirjoitin tätä blogia, käsittelin lähes ainoastaan Disneyn tuotantoa, mitä nyt vähän Pixaria ja DreamWorksiakin, ja vähän myös Studio Ghiblia. Olen tässä tänä syksynä postaillessani monesti miettinyt, pitäisikö vain palata tutuille urille puhumaan asioista, joista minulla on oikeasti paljon tietoa, eikä yrittää sorkkia jotain, mihin en ole kuin vasta tutustunut.

Paha sanoa, mitä itselle nyt pitäisi vastata. Koitan kirjoittaa niistä aiheista, mistä minulla tekstiä helposti tulee ja yritän suodattaa mielestäni pois olon, etten saisi puhua asioista, joista en tiedä kaikkea. Luulen, että olen ainakin hetkeksi sanonut Disneysta jo kaiken sanottavani, joten tahdon kaivaa uusia maita. Ja haluan myös sanoa, että tarkoitukseni ei tosiaan ole loukata ketään ja koittakaa kestää jos sanon jotain tosi typerän huvittavaa, haha! Minua saa myös sivistää, siitä ilahdun aina eniten.

Oli miten oli, Susilapset oli piirretty kauniisti. Tarinan rakenteessa parasta oli se, että siinä sai seurata perheen matkaa pitkän ajan. Tarina ei ole suuri ja eeppinen, lähinnä kaunis ja hiljainen. Joissain kohdissa jäin selkeästi kaipaamaan asioiden tarkempaa käsittelyä. Tapahtumien pureskelu ja kokeminen jäi lähes täysin omalle vastuulleni. Hahmoihin oli vaikea päästä sisälle, mutta pienenä tarinana tämä oli oikein kaunis.

Alkuasetelmissa olisi kyllä ehdottomasti ollut potentiaalia enempäänkin. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko Susilapset elokuvana enemmän minun mieleeni. Mamoru Hosodalta tuli noin vuosi sitten Suomenkin teattereissa esitetty Poika ja peto, josta pidin, joten asetelma ainakin lupaa hyvää.





PS: Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, minulla on tällä hetkellä meneillään elokuvaopiskelijoiden lyhytelokuvien kuvauksia, joissa olen mukana erilaisissa työtehtävissä. Niistä johtuen torstaisia julkaisuja ei tule nyt vielä kahteen viikkoon.

Viime viikolla oli ensimmäiset kuvaukset ja ne ovat nyt onnellisesti ohi. Olin äänitiimissä assistenttina ja tein myös kaikenlaista juoksupojan hommaa silloin kun ehdin. Kuvaukset olivat ulkona, sää oli varsin oikullinen ja koko päivä oli seisomatyötä (johon tällainen laiskistunut animaattori ei ole kovin tottunut). Näin ollen väsymys painaa päälle, mutta onneksi välissä oli viikonloppu ja tämän viikon kuvaukset toteutetaan täysin sisätiloissa (mitä luksusta!).


Väsymyksestä huolimatta olen tyytyväinen, että olen animaattoriudestani huolimatta päässyt mukaan elokuvapuolen opiskelijoiden töihin. Tekee hyvää saada vaihtelua tavanomaiseen super-itsenäiseen (ja suhteellisen yksinäiseen) väkertämiseen koneen ääressä.


Tämä postaus oli aikas sillisalaattia tällä kertaa, katsotaan mitä saan ensi viikoksi aikaan, kun on vielä toisetkin kuvaukset takana.


Olisi muuten hienoa kuulla sinusta jotain. Miten olet eksynyt blogiini, mitä sinulle kuuluu ja mikä on lempivärisi? Olen tänä syksynä kirjoittanut vähän jotenkin jäyhemmin, ikään kuin itselleni vain, mutta minusta olisi ihana kuulla, keitä siellä on lukemassa ajatuksiani!







Lähteet ja lisälukemista


Susilapset julkaisutiedot tarkistin osoitteesta https://tokio.fi/manga/susilapset, viitattu 9.10.17.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Sisäisen teinin hemmottelua Hopeasokerimestarilla


Hopeasokerimestari ja musta keiju on kaksiosainen manga, jonka sattumalta otin kirjastosta mukaani hakiessani Tuulen laakson Nausicaät. Kannen nätti kuva iski lujasti sisäiseen teiniini, mutta mietin, mahtaisiko sarjalla olla minulle enää parikymppisenä mitään annettavaa.
Tarinan päähenkilön nähtyäni ajattelin pitkistyväni kuoliaaksi. Päähenkilö on Ann, 15-vuotias tyttö, joka pukeutuu sieviin mekkoihin ja haluaa kunnianhimoisesti tulla suureksi hopeasokerimestariksi – siis muovailemaan sokerista nättejä herkkuja. Okei, jatkan vielä muutaman sivun, minä ajattelin.

Ja kannattihan se jatkaa. Vaikka alku ei lupaa suuria, alkaa tarina saada lopulta siipiä alleen. Tarinassa ihmiset ovat alistaneet keijut orjikseen viemällä keijun toisen siiven. Se, joka omistaa keijun siiven, omistaa keijunkin, sillä keiju ei voi elää ilman siipeään. Irrotettu siipi on myös edelleen sidoksissa keijuun niin, että jos omistaja vahingoittaa siipeä, hän vahingoittaa keijuakin.

No, näillä eväillä tarina alkoi saada jo mielenkiintoisempia piirteitä, sillä Ann, tyttö joka haluaa olla vain kiva kaikille ja puolustaa heikompiaan, päätyy ostamaan itselleen omaa keijua, orjaa. Hän tarvitsee henkivartijaa matkalleen vaarallisten maiden läpi. Ja läpi on tietysti mentävä, jos meinasi sokerimestariksi, eikä halua myöhästyä kaupungista, jossa tärkeä sokerikilpailu järjestetään.

Ann valitsee vaarallisen ja ilkeän (ja komean, totta kai) soturikeijun saadessaan sen halvalla, ja he lähtevät matkaan. Keiju lopulta kertoo nimekseen Schar, ja Ann lupaa palauttavansa hänen siipensä heti, kun he vain pääsisivät päämääräänsä. Scharia naurattaa.

Schar alkaa pehmetä matkan edetessä. Hänen kovuutensa ja ilkeytensä lähtevät murenemaan minusta kuitenkin turhan heppoisin perustein. Ei aivan niin pian, kuin olin pelännyt, mutta olisin mielelläni seurannut pidempään, miten Annin suhtautuminen keijua kohtaan olisi esimerkiksi muuttunut, jos Schar olisi usein yrittänyt väkisin saada siipeään takaisin. Miksei Schar surmannut tyttöä tämän nukkuessa ja vain ottanut siipeä?
Mielestäni tarinan ideassa olisi ollut potentiaalia eeppisempiinkin mittoihin. Erityisesti siiven omistamiseen liittyvää ristiriitaa olisi minusta saanut käsitellä enemmän, siitä olisi saanut irti vaikka mitä, jos olisi vain ottanut! Nyt sitä käytettiin oikeastaan vain osoittamaan, että sitä ei käytetty, eli osoittamaan lähinnä yhtä Annin luonteenpiirrettä.

Tarina saatettiin sopivasti loppuun, eikä sitä jäänyt suuremmin janoamaan lisää. Hopeasokerimestari ja musta keiju toi hyvän mielen ja oli suhteellisen inspiroiva (erityisesti siksi että oma mieli lähti paikkaamaan tarinan puuttuvia aukkoja ja hylättyä potentiaalia). Alto Yukimuran piirrosjälki oli nättiä ja tarina liikkui jouhevasti eteenpäin. Vaikka juonessa oli paljon ennalta arvattavuutta, se ei juuri haitannut, ja lopetuksessa oli mukavasti myös hiukan raikasta otetta. Ihanalla tavalla jätettiin asioita auki, eikä kaikkea työnnetty lukijan naamaan tai selitetty puhki.

Hopeasokerimestari ja musta keiju on tehty Miri Mikawan ranobesarjan pohjalta. Minua kiinnostaisi tietää, miten alkuperäisessä juonessa tapahtumat etenevät ja onko manga tehty suoraan niitä mukaillen. Toivon, että ranobesarjassa tarinan aineksia olisi hyödynnetty tehokkaammin.



Lähteet ja lisälukemista:
AnimeGarden-blogista löytyy arvostelu, josta tarkistin hahmojen nimiä ja tekijöitä tähän tekstiin. Hopeasokerimestari ja musta keiju - suolaista ja makeaa, https://writerwithoutpants.blogspot.fi/2016/11/hopeasokerimestari-ja-musta-keiju.html, viitattu 2.10.17.
Mikä on ranobesarja? Jos olet yhtä pihalla kuin minä olin, käy pikasivistämässä itseäsi Wikipedian avulla: Light novel, https://en.wikipedia.org/wiki/Light_novel, viitattu 2.10.17.