torstai 28. syyskuuta 2017

Tuulen laakson soturiprinsessa


Tuulen laakson Nausicaä on vuosina 1982-1994 ilmestynyt seitsemänosainen Hayao Miyazakin manga, jonka pohjalta valmistui Studio Ghiblin perustamista edeltänyt elokuva Tuulen laakson Nausicaä vuonna 1984. Elokuvan olin nähnyt jo aikaisemmin ja kiinnostuin siksi ottamaan tarkemmin selvää tarinasta sarjakuvamuodossa.

(Pahoittelut muuten Nausicaä-nimen taivutuksesta tässä tekstissä. Minulla ei ollut muistikuvaa enää kuinka se tuli taivuttaa, joten tein sen hyvin suomalaisittain ja niin kuin parhaiten taisin. Jos joku tietää, niin minua saa sivistää.)

Tuulen laakson Nausicaä kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat ajaneet maailmansa jo kertaalleen tuhoon ja ovat huolestuttavasti suistumassa siihen uudestaan. Maa on lähes elinkelvotonta monin paikoin ja yhä leviävä saastemeri, fukai, uhkaa viimeisiäkin kyliä ja kaupunkeja. Saastemeren sydämessä elävät suuret ötökät, joista upeimpia ovat viisaat oomut. Ötökät levittävät saastemeren itiöitä vielä puhtaille maille, ja ihmiset pelkäävät ja vihaavat niitä. Yhdestä pienestä kylästä, Tuulen laaksosta, löytyy kuitenkin nuori prinsessa Nausicaä, jonka sydän on ötököillekin avoin.

Nausicaä osaa rauhoittaa raivostuneet ötökät ja ratsastaa tuulella, apunaan oma lennokkinsa, mehve. Tuulen laakson Nausicaässa on paljon uusia mehven kaltaisia fantasiasanoja, mutta ne istuvat hyvin tarinaan. Tarinan kieli oli muutenkin hyvää, vain silloin tällöin joidenkin sanojen suomennokset pistivät silmään, eniten ehkä häiritsi hyväksyvä, suurinpiirtein ”selvä” -sanaa tarkoittanut ”sain”. Tuota termiä käytettiin usein käskyjä vastaanottaessa. Uskon, että japaninkielisessä versiossa sana on ollut ”hai”. Voihan olla, että sotilaallisia käskyjä vastaanottaessa ”sain” on jollain tapaa olemassa oleva käytäntö edes jossain kielessä, (mistäpä minä tiedän), mutta mielestäni sanan olisi voinut hyvin korvata sanomalla ”selvä” tai ihan ”kyllä”.
(Edit. 2.10.17.: "Sain" on kuin onkin suomenkielessä sotilaskielessä käytössä, ja japaniksi sana ollut todennäköisesti "ryokai".)

Muilta osin suomennos oli sujuvaa ja kirjat toimitettu huolella, juurikaan edes kirjotusvirheitä ei löytynyt (paitsi jostain syystä sarjan viimeisessä, seitsemännessä osassa - liekö tullut sitten kiire vaan sen osalta).

Tarina kertoi sodasta, ja oli hyvin taistelupainoitteinen. Miyazakin myöhemmille töille ominaiset kauniit tai tunnelmaiset hengähdyshetket olivat hyvin vähissä. Toisaalta se toi sodan vääjäämättömän läsnäolon tunnelman hyvin esiin, sodasta ei kerta kaikkiaan päässyt eroon. Ihmistenvälisille suhteillekaan ei tuntunut jäävän niin paljoa aikaa, että ne olisivat selkeästi ehtineet kehittyä – ja silti monet hahmot ovat lopussa muuttuneet ja kasvaneet. He ovat alkaneet tavoitella uusia asioita. Minusta se oli hienoa, sivuhahmotkin tuntuivat eläviltä ja kokevilta ihmisiltä.

Miyazakin töissä olen aina ihaillut suunnatonta myötätunnon taitoa. Miyazaki laittaa hahmonsa antamaan anteeksi, ja näyttää kuinka aluksi pelottavat asiat muuttuvat ajan myötä olennoiksi, joista tulee vain vähän surullinen olo. Länsimaisessa animaatiossa ja kulttuurissa myötätuntoa pahoiksi koetuille hahmoille ei juuri näe, eikä pahat tai pelottavat hahmot myöskään muutu useinkaan vaarattomiksi tai merkityksettömiksi tarinan edetessä. Miyazakin tuotannossa tällaisia esimerkkejä kuitenkin löytyy, mm. Turhatar Liikkuvassa linnassa ja Yubaba Henkien kätkemässä. Muutenkin Ghibliläisessä maailmassa hyvyys ja pahuus asuvat kaikkialla, vain teot ovat se, mikä lopulta määrittää – jos sekään. Koskaan ei tiedä, milloin inhottavasta hahmosta paljastuukin sankareiden suurin auttaja, tai päinvastoin. Juuri sitä minä Ghiblin elokuvissa taidan eniten rakastaa. Se kertoo ihmisyydestä jotain paljon enemmän, kuin mihin länsimaisena kulttuurinkuluttajana on joutunut tottumaan.

Nausicaä on ihana hahmo. Vaikka hän on prinsessa, hänen asemansa ei määrittele häntä ollenkaan sillä tavalla, kuin itse olen prinsessan tottunut ajattelemaan. Nausicaä on kansansa johtaja, ei joku, jolla on hienoja asuja, joka osaa laulaa ja ihastuu prinssiin. Nausicaä haavoittuu ja likastuu taisteluissa ja näyttää välillä rähjäiseltä, ja pukeutuu löysästi istuviin vaatteisiin. Häntä ei ole esitetty kauniina hahmona, ja se on erityistä. 


Mangassa juoni kulki pidemmälle ja jonkin verran eri tavalla, kuin elokuvassa. Mangassa mukaan tuli lisää hahmoja ja jotkin kohtaukset tapahtuivat aivan eri paikoissa, eri hahmoille, tai jäivät lainkaan tapahtumatta.
 
Mieleenpainuvin eroavaisuus oli minusta jumalsoturi (robotinkaltainen jättiläinen), joka tulee varsinaisesti mukaan Nausicaän elämään mangan loppupuolella. Elokuvassa jumalsoturi tuodaan viimehetkillä paikalle, kun raivostuneiden oomujen meri meinaa pyyhkiä ihmisten kylän kadoksiin ja tappaa heidät. Jumalsoturi ei kuitenkaan ole vielä valmis, ja se luhistuu.

Jumalsoturi ja sen kasvattaminen on ehdottomasti yksi elokuvan kuvottavimpia ja pelottavimpia asioita.

Mangassa jumalsoturista paljastuu, että se osaa puhua. Nausicaä keskustelee sille ja hänelle selviää, että se on kuin lapsi, joka pelkää. Jumalsoturi luulee Nausicaäta äidikseen, sillä tärkeä jumalsoturista puuttunut pala oli Nausicaän hallussa. Jumalsoturi tahtoo pitää Nausicaästa huolta ja alkaa käyttäytyä hyvin vaarallisesti, kun kokee, että Nausicaäta uhataan. Se tappaa ihmisiä ja tuhoaa paikkoja (kohtaus toi mieleen Studio Ghiblin Laputa – linna taivaalla -elokuvan vastaavan kaltaisen kohtauksen). Mutta minä en pelännyt jumalsoturia enää, en samalla tavalla. Jopa Nausicaä, joka tietää, että jumalsoturi tulee tuhota, tuntee sääliä sitä kohtaan. Kohtauksessa on jotain hyvin merkityksellistä, mitä en ole aiemmin nähnyt.

Olen hyvin iloinen, että luin tämän mangan. Miyazakin maailmankuva ja Nausicaän rohkeus ovat jääneet sydämeeni elämään. Toivon, että osaan pitää ne siellä pitkään.



Lisälukemista ja lähteet:
Jos sinua kiinnostaa lukea lisää erilaisten naishahmojen merkityksestä lapsille, kannattaa lukea tämä artikkeli: Maria Petterssonin kolumni: Antakaa pikkutytöille kompleksisia erakkoja ja piereviä virtahepoja, https://yle.fi/uutiset/3-9828267,viitattu 28.9.17.
Jutussa mm. mahtavana pointtina kyseenalaistetaan prinsessaelokuvien romanttisuuteen pohjautuvat juonenrakenteet: lapset kun yleensä nähdessään elokuvassa esimerkiksi pusun, sanovat lähinnä "yäk".

PS: Minulla on seuraavien kolmen viikon aikana tulossa opintoihini liittyen kolmet harjoituslyhytelokuvan kuvaukset, joissa olen hommissa (huhhuuh, paaljon työtä tiedossa). Näin ollen seuraavien kolmen viikon aikana julkaisen uuden postauksen vain maanantaisin, minkä jälkeen rytmi palaa ennalleen!

2 kommenttia:

  1. "Sain" on itse asiassa ihan nimenomaan suomalaisessa sotilaskielessä käytetty ilmaus kuullun viestin kuittaamiseksi. Eli sama kuin englannin "roger" ja "copy that", japanin "ryokai" ja mitä näitä nyt on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, okei! Hienoa, että joku tietää. Itselle tuo "sain" kuullosti lähinnä painovirheeltä, tai hutikäännökseltä. Ammattikieli on kyllä mutkikasta, kun alaa tuntevalle se tuo tekstiin paljon uskottavuutta, mutta toisaalta saattaa viedä sitä muilta.

      Kiitos korjauksesta!

      Poista