torstai 14. syyskuuta 2017

Kaoru Morin nolostunut Emma

Päätin valita ensimmäisen analyysin kohteeksi Emma-mangan, joka aloitti tutustumiseni mangan pariin. Minulla oli pitkään ollut vähän epämääräinen ajatus mangasta ja lopulta päätin selvittää mistä siinä oikein on kyse ja voisinko kuitenkin pitää siitä. Olin vuosi sitten luokkatoverini kanssa kirjastossa kuluttamassa aikaa ja mangahyllyllä pyysin häntä suosittelemaan minulle jotain, mistä aloittaa. Sain käteeni Emman. Ilmeisen hyvä valinta häneltä, koska sen jälkeen on tullut luettua mangaa enemmänkin.
Emma on Kaoru Morin kymmenenosainen manga, joka ilmestyi suomeksi vuosina 2002-2008. Seitsemän ensimmäisen osan aikana seurataan Emma-nimisen sisäkön elämää 1800-luvun Englannissa, ja kolmen lisäosan aikana kerrotaan sivuhahmojen tarinoita matkan varrelta ja sen jälkeen.

Emma -sarjan yksi vahvuuksista on ehdottomasti monipuolinen ja laaja hahmokaarti, joka ei kuitenkaan karkaa käsistä (no, okei, karkaa se vähän, mutta sitä on silti mukava seurata). Hahmoista ainakin alkuun saattaa mennä sekaisin, mutta tarinan edetessä ne tulevat hyvin tutuiksi. Vaikka hahmoilla on laaja luonnekirjo, olisin kaivannut kenties lisää (ja parempaa) erilaisten vähemmistöjen käsittelyä. Mielestäni myös tyypillinen naishahmojen seksualisointi oli tylsistyttävää.

En pitänyt ongelmattomana, että intialaiset hahmot olivat hyvin erikoisia. Pidin kyllä esimerkiksi Hakimin hahmosta, ja intialaisten räikeä erilaisuus muistutti koko ajan hyvin, että Williamin vieraat olivat toisesta kulttuurista. Intialaiset pomppasivat kuitenkin hyvin paljon esille englantilaisista tovereistaan.

Minusta on tylsää, jos hahmoja liikaa tasapäistetään, ettei kenellekään tulisi paha mieli oletetun yleistämisen takia (esimerkkinä Disneyn Prinsessa ja sammakko –elokuva: sitä on arvosteltu ylivarovaisuudesta tummaihoisten hahmojensa designissa ja käsikirjoituksessa). Mielestäni intialaisia ei Emmassa esitetty myöskään varsinaisesti huonossa valossa, mutta ainakin heidät erotettiin hyvin selkeästi englantilaisista ja saksalaisista, joita sarjassa myös esiintyi. En ole aivan varma, mitä sarjan intialaisista ajattelisin. Kolmessa sivujuonikirjassa onneksi oli yksi tarina, jossa kerrottiin Williamin ja Hakimin ystävyyden alkutaipaleesta ja se tasoitti ja monipuolisti mielestäni hienosti sarjan antamaa kuvaa intialaisista.

Kuten monissa muissa arvostelemissani teoksissa, myös tässä tykästyin erityisesti arjen taitavaan kuvaukseen, pieniin ihmisten välisen kanssakäymisen hetkiin, joita hädin tuskin huomaa, elleivät ne puutu. Tästä esimerkkeinä monet ilmeet ja eleet, teekupin nostaminen tietyllä hetkellä, nolostumiset tietyistä sanoista tai eleistä. Juuri nolostumista Kaoru Mori osaa käyttää taitavasti välineenään.
Olen iloinen, että kirjoja oli kymmenen. Ne tuli luettua mielellään ja seitsemännen osan kohdalla oli helpottavaa, että pieniä tarinoita oli luvassa vielä kolmen kirjan verran. Kymmenennen kirjan kohdalla, kun viimeisessä luvussa solmittiin kaikki viimeisetkin juonenhippuset yhteen, alkoi ähky kuitenkin kolkuttaa. Ei niin tiukalle, teki mieli pyytää. Haluan itsekin ajatella miten kävi! Ainoat, joista olisin halunnut ehkä kuulla lisää, olivat Hans sekä Tasha.

Vaikka kymmenen kirjan avulla sain ainakin Emma-annostuksen täyteen, olisi ollut kiva jäädä vähän noita hahmoja ikävöimäänkin. Nyt niin ei käynyt, kun kaikki kerrottiin niin tarkasti loppuun.

Emma oli juuri sopiva sarja mangalukemisen aloittamiseen – pehmeä laskeutuminen aivan uuteen maailmaan. Emmassa oli mukavasti jotain Jane Austenin tarinoiden kaltaista. Emma on hyvä sekoitus ripeyttä ja viipyilevää kerrontaa. Tosin mangaa lukiessani minusta on tähän mennessä aina tuntunut, että kaikki tapahtuu valtavan nopeasti. Ehkä minun pitäisi opetella lukemaan hitaammin. Emmassa oli kuitenkin onneksi juuri minun kaipaamaani hitautta paikoitellen ja rauhallisiin hetkiin jäätiin tunnelmoimaan. Juuri se antoi sarjalle sielun!

Lopettaminen on vaikeaa, enkä ollut täysin tyytyväinen Emman loppuun. Jotenkin jo ensimmäisestä kirjasta alkaen sarja alkoi puskea kohti loppua, jota kaikki odottivat, ja kun se saapui, oli vain hetken iloinen olo: kiva juttu! Kunnes saapui ajatus, että ehkä se olikin vähän tylsää. Oli miten oli, tämä oli osittain toinen kerta kun Emmat luin (nyt kesällä siis muistin virkistämiseksi ja loputkin kirjat jotka vuosi sitten jäivät), ja ne kestivät kyllä hyvin uuden lukukierroksen. Toisella lukukerralla oli jo helpompi pysyä hahmoista kärryillä, kun ensimmäisellä kerralla tuntui, että hahmodesignit vain toistivat itseään. Erityisesti nuoret vaaleat miehet tuntuivat kaikki näyttävän keskenään samoilta, ja luotin vain siihen, että joku kutsuisi Williamia tarpeeksi usein nimeltä, että tunnistaisin hänet muista.

Täytyy muuten sanoa, etten pidä kuudennen osan kannesta! Mielestäni muut toistavat niin mukavasti tiettyä kaarta, että se pomppaa silmille ja siinä Emmakin näyttää hiukan pahoinvoivalta.


Mielestäni Emma hahmona ei ollut järin kiinnostava, mutta sillä ei ollut kovin paljon väliä, sillä hänen kohdaltaan tarina tuntui olevan enemmän juonivetoinen kuin hahmon varaan nojautuva. Muut hahmot tuntuivat kokonaisemmilta, Emma oli vain hiljainen ja ilmeisesti kovin kaunis, meni vähän minne oli pakko, teki työt niin kuin piti ja tekikin huolella, eikä taistellut oikein mistään.

Tarinoissa, joissa on paljon hahmoja, on kuitenkin se vahvuus, että yleensä sieltä löytyy vähän jokaiselle jotakin. Harmi tietysti, että tällä kertaa valitsin suosikeikseni niitä, joista kerrottiin kovin vähän.

Jos voisin saada Emman uudelleenkirjoitettuna luettavakseni, tahtoisin vielä nähdä tarinan, jossa seksuaali-, sukupuoli- ja kulttuurivähemmistöt ovat kattavammin edustettuina, jossa hahmot ovat selkeämmin designattuja, jossa naisen vartaloon suhtaudutaan samalla tavoin kuin miehenkin, jossa päähenkilöt kohtaavat enemmän ristiriitoja ja hetkiä jolloin heidän on tehtävä valintoja, ja jossa kuitenkin sykkii se sama ihana lämmin sielu, joka kantoi kymmenen kirjan verran loppuun asti.
Kiitos Kaoru Mori!

4 kommenttia:

  1. Ajattelin heti tämän postauksen ilmestyttyä, että haluaisin kommentoida, mutta ehdin vasta nyt kunnolla miettiä, mitä haluaisin sanoa.

    Luin Emman ensimmäistä kertaa läpi jo ala-asteella (olen nyt 18), ja jokin aika sitten päätin lukea sarjan uudestaan, kun en siitä juuri mitään muistanut. Tosin seitsemättä osaa en ole päässyt lukemaan uudestaan, kun sitä ei koskaan tunnu löytyvän kirjastosta. Joka tapauksessa sarja oli miellyttävä lukukokemus vielä vuosien jälkeenkin, joskin se ei lukeudu aivan suosikkimangoihini.

    Toit mielenkiintoisesti esille sarjan hyviä ja huonoja puolia. Tajusin itsekin uusia asioita mielipiteitäsi lukiessani. On ihan totta, että Kaoru Mori kuvaa hyvin nolostumista. Hahmojen tunteman kuumotuksen voi melkein itsekin tuntea. Muutenkin hahmojen eleet ovat mukavan realistisia varsinkin muihin lukemiini mangoihin verrattuna. Ei sillä että epärealistisuus olisi aina huono juttu, mutta Emmassa pienieleisyys sopii hyvin tarinaan.

    En itsekään juuri kiintynyt Emmaan hahmona. Ei hänessä ole sinänsä mitään vikaa, mutta päähenkilöksi hän on vähän liiankin passiivinen. Tosin en suuremmin välittänyt kenestäkään hahmosta, mikä on ehkä suurin osatekijä sille, ettei sarja lukeudu suosikkeihini. Emma kuitenkin aikanaan herätti kiinnostukseni viktoriaaniseen Englantiin ja olen saanut siitä inspiraatiota omiin tarinoihini.

    Seurasin blogiasi jo ennen sen uudistamista, ja odotan nyt innolla, mitä tuleman pitää. Pidän piirtotyylistäsi ja tekstejäsi on mukava lukea. Ja kun pidän itsekin animaatiosta ja mangasta, niin luulen, että tulen toistekin kommentoimaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Ihanaa, että tulit taas kommentoimaan!

      Joo, noiden kaikkien löytäminen kirjastosta oli ainakin ensimmäisellä lukukerralla varsin haastavaa, varsinkin kun välillä tulin lainanneeksi vahingossa ruotsinkielisiä Emmoja, sillä ne olivat hyllyssä sekaisin (kiitos vain kirjaston tätit!). Yllättävän hyvin juonessa pysyi muuten mukana kielestä mitään tajuamatta, vaikka kovin tapahtumavetoinen ei juoni ollutkaan.

      Olen myös pohtinut, kirjoittaisinko Kaoru Morin toisesta sarjasta, Aron morsiamista postauksen, mutta minun pitäisi ehkä lukea nekin uudelleen ja kirjastosta myös niiden löytäminen tulee olemaan tuskainen tehtävä. Saa nähdä, kuinka minun käy :D

      Oo, vau, viktoriaanisesta Englannista tiedän surullisen vähän itse, mutta kuulostaa kyllä siltä, että sitä kun lähtisi tutkimaan, löytäisi vaikka mitä ihanaa ja mielenkiintoista!

      Ja kiitos hurjasti! Mahtavaa jos pääsen lukemaan kommenttejasi myös jatkossa. :)

      Poista
  2. Moi Vilhelmiina, hienoa että kirjoitat taas blogia, postauksiasi on aina ilo lukea!

    Itselläkin on ollut vähän samantyylisiä fiiliksiä Emmasta - toisaalta se on oikein kivan tunnelmallinen tarina mutta toisaalta Emma ei itse ole kauhean vetovoimainen keskushahmo ja jättää siksi ajoittain vähän tunnekylmäksi.

    Kirjoituksestasi osui silmään tosi mielenkiintoisena juttuna se, että pidit naishahmojen seksualisointia tyypillisenä, koska anime- ja mangapiireissä yleinen konsensus (jonka itsekin allekirjoitan) tuntuu olevan, että Kaoru Morin naishahmojen seksualisointi on ihan omanlaistaan, jopa voimauttavaa, ja juuri sitä piirrettä usein ihaillaan Morin naiskuvauksessa. Fiilis tulee ehkä siitä, että vaikka Mori selvästi tykkää naisvartalosta konseptina tosi paljon ja rakastaa tarinoiden kertomista naishahmoista, hänen näkemyksensä naismangakana ei ole kuitenkaan male gaze -latautunut. Oli kuitenkin tosiaan mielenkiintoista nähdä välillä toisenlainenkin mielipide Morin seksuaalisuuden kuvauksesta.

    Siihen nähden, miten Morilla on tapana korostaa ja hekumoida naisvartaloa mutta olla selkeästi vähemmän kiinnostunut miesvartalosta, oli itselleni muuten aika yllätys, kun Aron morsianten kuudennessa osassa myös Amiran veli saa aika rakastavaa piirrosjälkeä paidattomana.

    Olisin kyllä hyvin kiinnostunut lukemaan ajatuksiasi myös Aron morsiamista, sillä se on omasta mielestäni paljon vahvempi sarja kuin Emma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kuulla!

      Hmm, mielenkiintoista kuulla toinen näkökulma tuohon naishahmojen seksualisointiin Emmassa. Tarkoitin kommentillani "tyypillinen naishahmojen seksualisointi" tekstissäni lähinnä yleismaailmallista kuvaa, jota naisista kaikessa mediassa esitetään. Ihanaa kuitenkin, kun laitoit kommentin, sillä taidan ymmärtää, mitä tarkoitat, ja aloin katsoa tätä Morin naiskuvausta vähän laajemmalta vinkkeliltä.

      Täytyypä varmaan tarttua siihen Aron morsiamet -projektiin ja avata ehkä lisää tätäkin ajatusta siellä tekstissä vielä! Tuntuu, että aivot lähti raksuttamaan, ja se on aina hyvä asia. :D

      Poista