torstai 28. syyskuuta 2017

Tuulen laakson soturiprinsessa


Tuulen laakson Nausicaä on vuosina 1982-1994 ilmestynyt seitsemänosainen Hayao Miyazakin manga, jonka pohjalta valmistui Studio Ghiblin perustamista edeltänyt elokuva Tuulen laakson Nausicaä vuonna 1984. Elokuvan olin nähnyt jo aikaisemmin ja kiinnostuin siksi ottamaan tarkemmin selvää tarinasta sarjakuvamuodossa.

(Pahoittelut muuten Nausicaä-nimen taivutuksesta tässä tekstissä. Minulla ei ollut muistikuvaa enää kuinka se tuli taivuttaa, joten tein sen hyvin suomalaisittain ja niin kuin parhaiten taisin. Jos joku tietää, niin minua saa sivistää.)

Tuulen laakson Nausicaä kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat ajaneet maailmansa jo kertaalleen tuhoon ja ovat huolestuttavasti suistumassa siihen uudestaan. Maa on lähes elinkelvotonta monin paikoin ja yhä leviävä saastemeri, fukai, uhkaa viimeisiäkin kyliä ja kaupunkeja. Saastemeren sydämessä elävät suuret ötökät, joista upeimpia ovat viisaat oomut. Ötökät levittävät saastemeren itiöitä vielä puhtaille maille, ja ihmiset pelkäävät ja vihaavat niitä. Yhdestä pienestä kylästä, Tuulen laaksosta, löytyy kuitenkin nuori prinsessa Nausicaä, jonka sydän on ötököillekin avoin.

Nausicaä osaa rauhoittaa raivostuneet ötökät ja ratsastaa tuulella, apunaan oma lennokkinsa, mehve. Tuulen laakson Nausicaässa on paljon uusia mehven kaltaisia fantasiasanoja, mutta ne istuvat hyvin tarinaan. Tarinan kieli oli muutenkin hyvää, vain silloin tällöin joidenkin sanojen suomennokset pistivät silmään, eniten ehkä häiritsi hyväksyvä, suurinpiirtein ”selvä” -sanaa tarkoittanut ”sain”. Tuota termiä käytettiin usein käskyjä vastaanottaessa. Uskon, että japaninkielisessä versiossa sana on ollut ”hai”. Voihan olla, että sotilaallisia käskyjä vastaanottaessa ”sain” on jollain tapaa olemassa oleva käytäntö edes jossain kielessä, (mistäpä minä tiedän), mutta mielestäni sanan olisi voinut hyvin korvata sanomalla ”selvä” tai ihan ”kyllä”.
(Edit. 2.10.17.: "Sain" on kuin onkin suomenkielessä sotilaskielessä käytössä, ja japaniksi sana ollut todennäköisesti "ryokai".)

Muilta osin suomennos oli sujuvaa ja kirjat toimitettu huolella, juurikaan edes kirjotusvirheitä ei löytynyt (paitsi jostain syystä sarjan viimeisessä, seitsemännessä osassa - liekö tullut sitten kiire vaan sen osalta).

Tarina kertoi sodasta, ja oli hyvin taistelupainoitteinen. Miyazakin myöhemmille töille ominaiset kauniit tai tunnelmaiset hengähdyshetket olivat hyvin vähissä. Toisaalta se toi sodan vääjäämättömän läsnäolon tunnelman hyvin esiin, sodasta ei kerta kaikkiaan päässyt eroon. Ihmistenvälisille suhteillekaan ei tuntunut jäävän niin paljoa aikaa, että ne olisivat selkeästi ehtineet kehittyä – ja silti monet hahmot ovat lopussa muuttuneet ja kasvaneet. He ovat alkaneet tavoitella uusia asioita. Minusta se oli hienoa, sivuhahmotkin tuntuivat eläviltä ja kokevilta ihmisiltä.

Miyazakin töissä olen aina ihaillut suunnatonta myötätunnon taitoa. Miyazaki laittaa hahmonsa antamaan anteeksi, ja näyttää kuinka aluksi pelottavat asiat muuttuvat ajan myötä olennoiksi, joista tulee vain vähän surullinen olo. Länsimaisessa animaatiossa ja kulttuurissa myötätuntoa pahoiksi koetuille hahmoille ei juuri näe, eikä pahat tai pelottavat hahmot myöskään muutu useinkaan vaarattomiksi tai merkityksettömiksi tarinan edetessä. Miyazakin tuotannossa tällaisia esimerkkejä kuitenkin löytyy, mm. Turhatar Liikkuvassa linnassa ja Yubaba Henkien kätkemässä. Muutenkin Ghibliläisessä maailmassa hyvyys ja pahuus asuvat kaikkialla, vain teot ovat se, mikä lopulta määrittää – jos sekään. Koskaan ei tiedä, milloin inhottavasta hahmosta paljastuukin sankareiden suurin auttaja, tai päinvastoin. Juuri sitä minä Ghiblin elokuvissa taidan eniten rakastaa. Se kertoo ihmisyydestä jotain paljon enemmän, kuin mihin länsimaisena kulttuurinkuluttajana on joutunut tottumaan.

Nausicaä on ihana hahmo. Vaikka hän on prinsessa, hänen asemansa ei määrittele häntä ollenkaan sillä tavalla, kuin itse olen prinsessan tottunut ajattelemaan. Nausicaä on kansansa johtaja, ei joku, jolla on hienoja asuja, joka osaa laulaa ja ihastuu prinssiin. Nausicaä haavoittuu ja likastuu taisteluissa ja näyttää välillä rähjäiseltä, ja pukeutuu löysästi istuviin vaatteisiin. Häntä ei ole esitetty kauniina hahmona, ja se on erityistä. 


Mangassa juoni kulki pidemmälle ja jonkin verran eri tavalla, kuin elokuvassa. Mangassa mukaan tuli lisää hahmoja ja jotkin kohtaukset tapahtuivat aivan eri paikoissa, eri hahmoille, tai jäivät lainkaan tapahtumatta.
 
Mieleenpainuvin eroavaisuus oli minusta jumalsoturi (robotinkaltainen jättiläinen), joka tulee varsinaisesti mukaan Nausicaän elämään mangan loppupuolella. Elokuvassa jumalsoturi tuodaan viimehetkillä paikalle, kun raivostuneiden oomujen meri meinaa pyyhkiä ihmisten kylän kadoksiin ja tappaa heidät. Jumalsoturi ei kuitenkaan ole vielä valmis, ja se luhistuu.

Jumalsoturi ja sen kasvattaminen on ehdottomasti yksi elokuvan kuvottavimpia ja pelottavimpia asioita.

Mangassa jumalsoturista paljastuu, että se osaa puhua. Nausicaä keskustelee sille ja hänelle selviää, että se on kuin lapsi, joka pelkää. Jumalsoturi luulee Nausicaäta äidikseen, sillä tärkeä jumalsoturista puuttunut pala oli Nausicaän hallussa. Jumalsoturi tahtoo pitää Nausicaästa huolta ja alkaa käyttäytyä hyvin vaarallisesti, kun kokee, että Nausicaäta uhataan. Se tappaa ihmisiä ja tuhoaa paikkoja (kohtaus toi mieleen Studio Ghiblin Laputa – linna taivaalla -elokuvan vastaavan kaltaisen kohtauksen). Mutta minä en pelännyt jumalsoturia enää, en samalla tavalla. Jopa Nausicaä, joka tietää, että jumalsoturi tulee tuhota, tuntee sääliä sitä kohtaan. Kohtauksessa on jotain hyvin merkityksellistä, mitä en ole aiemmin nähnyt.

Olen hyvin iloinen, että luin tämän mangan. Miyazakin maailmankuva ja Nausicaän rohkeus ovat jääneet sydämeeni elämään. Toivon, että osaan pitää ne siellä pitkään.



Lisälukemista ja lähteet:
Jos sinua kiinnostaa lukea lisää erilaisten naishahmojen merkityksestä lapsille, kannattaa lukea tämä artikkeli: Maria Petterssonin kolumni: Antakaa pikkutytöille kompleksisia erakkoja ja piereviä virtahepoja, https://yle.fi/uutiset/3-9828267,viitattu 28.9.17.
Jutussa mm. mahtavana pointtina kyseenalaistetaan prinsessaelokuvien romanttisuuteen pohjautuvat juonenrakenteet: lapset kun yleensä nähdessään elokuvassa esimerkiksi pusun, sanovat lähinnä "yäk".

PS: Minulla on seuraavien kolmen viikon aikana tulossa opintoihini liittyen kolmet harjoituslyhytelokuvan kuvaukset, joissa olen hommissa (huhhuuh, paaljon työtä tiedossa). Näin ollen seuraavien kolmen viikon aikana julkaisen uuden postauksen vain maanantaisin, minkä jälkeen rytmi palaa ennalleen!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Liikkuva linna mangana


Liikkuva linna on neliosainen manga Studio Ghiblin samannimisen animaatioelokuvan pohjalta. Elokuva on vuodelta 2004, ja sen on ohjannut Hayao Miyazaki.  Elokuva mukailee Diana Wynne Jonesin fantasiakirjaa Liikkuva linna. Olen hyvin kiinnostunut etsimään alkuperäisen romaanin käsiini, sillä olen kuullut siitä paljon hyvää. Kuitenkin tällä kertaa en puhu kirjasta, enkä elokuvastakaan juurikaan, vaan nimenomaan mangasta.


Heti avatessani mangan kannet tajusin, että se oli tehty suoraan elokuvasta, käyttäen animaation kuvia. Nenäni nyrpistyi ja suljin kirjan. Tunsin itseni rahastetuksi, vaikka olin lainannut sen kirjastosta.


Avasin kannet uudestaan joitain päiviä myöhemmin ja annoin uuden mahdollisuuden. Lukukokemus oli lopulta viihdyttävä ja kaikki sarjan osat tuli luettua putkeen. Kuitenkaan kovin paljon sanottavaa mangasta on vaikea keksiä. Mitään uutta tietoa tai ajatusta sarjakuvamuoto ei elokuvan tarinaan juuri tuonut, mikä oli tietysti pettymys, mutta ainakin kuviin ja maisemiin pystyi pysähtymään aivan uudenlaisella tavalla ja yksityiskohtia huomasi paljon herkemmin. Uskon, että myös suomennos oli eri kuin animaatiossa, ja näin hiukan eri sanakäänteistä tajusi uusia vihjeitä tarinasta. Myös nähdessään upeat kuvat kirjan sivuilla, oppi arvostamaan animaattoreiden työtä vielä hippusen lisää – miten paljon kaikkea kaunista siellä olikaan!


Tykkään jutella nuotioille aina kuin Calciferille!
(pahoittelut että kuvitus ei tällä kertaa kerro aiheesta tämän enempää :D apua miten kiire voi opiskellessa tulla kun tylsänä hetkenä haalii satoja projekteja samaan aikaan!)
Tekisi hyvää katsoa lähiaikoina myös varsinainen elokuva, jotta teoksia voisi vertailla vielä kun mangasta jotain muistaa. Manga oli melkein kuvakäsikirjoitusmainen joiltain osin ja siitä syystä siihen lopulta tartuinkin toistamiseen - ajattelin, että opinpahan edes kuvakäsikirjoittamisesta jotain. Silti myös siltä osin manga jätti vähän mitäänsanomattoman olon.

Mutta tarina toimi manganakin hyvin: oli oma, ihana itsensä.





Lähteet:


Diana Wynne Jonesin Liikkuvasta linnasta löydät ketterimmin tietoa Wikipediasta, jos et ole aiemmin kirjasta mitään kuullut: https://fi.wikipedia.org/wiki/Liikkuva_linna, viitattu 25.9.17.


torstai 21. syyskuuta 2017

Kun naishahmot lyövät

Kun aloitin täällä blogissa ensimmäistä kertaa, tämä oli aihe, josta halusin kirjoittaa aivan ensimmäisten joukossa, aihe, joka osaltaan vaati minut aloittamaan koko blogin pitämisen. Lupasin jokin aikaa sitten uudessa aloituspostauksessani, että nostaisin vanhoista teksteistäni merkittävimmät uudestaan esille, ja tässä on se, joka on minulle kaikkein rakkain, ja joka aiheutti silloin paljon keskustelua. Vanhat kommentit ovat edelleen myös luettavissa. Olen käynyt koko tekstin uudestaan läpi ja koittanut syventyä aiheeseen yhä paremmin.


Nykyään animaatioelokuvissa näkyy yhä enemmän naishahmoja, jotka ovat omatoimisia, kekseliäitä ja vahvoja. Se on mahtavaa, minä pidän tästä uudesta suunnasta jossa hahmoille on alettu antaa enemmän syvyyttä ja tarttumapintaa. Naisetkaan eivät enää vain lauleskele ja päädy miesten pelastamiksi. Mutta nyt he lyövät.
Räyhä Ralfin kersantti Calhoun on yksi lempihahmoistani, mutta karkkinauhakohtausta vihaan.
Osuvin esimerkki asiasta löytyy mielestäni Disneyn Räyhä-Ralf -elokuvasta, kohtauksesta, jossa kersantti Calhoun ja Fixari-Felix joutuvat Nesquik-juoksuhiekkaan. Löydät kohtauksen YouTubesta osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=rzOp_ysu4_w. Kohtauksessa hahmot putoavat upottavaan kaakaojauheeseen. Felix menee paniikkiin ja alkaa pyristellä upottaen heitä yhä nopeammin kaakaoon. Calhoun lyö häntä saadakseen hänet lopettamaan. Heidän yläpuoleltaan kuuluu naurua ja yllä kasvavasta karkkipuusta laskeutuu karkkinauhoja seuraamaan hulvatonta tilannetta. Felix vaatii kersanttia lyömään häntä useita kertoja kasvoihin, jotta karkkinauhat tulisivat vielä alemmas. Karkkinauhat nauravat kuollakseen ja laskeutuvat kiinnostuneina niin lähelle, että hahmot pääsevät niitä pitkin lopulta pois kuopasta.


Mikä tässä ja muissa vastaavissa kohtauksissa sitten minusta on väärin, tai pahasta? Yleensähän nuo kohtaukset on tarkoitettu hauskoiksi, animaatiolle hyvin tyypillisiksi slapstick-huumorin hetkiksi, joille ei ole annettu edes paljon painoarvoa, tai koitettu vaikuttaa katsojan arvoihin. Tässäkin Nesquik-kohtauksessa Calhoun ei lyö "pelkästä lyömisen ilosta" tai satuttaakseen tai alistaakseen Felixiä, mutta kohtaus tuntuu siltä, että se on otettu mukaan elokuvaan juurikin siitä lyömisen ilosta.


Mielestäni ongelmallista on juuri se, että väkivalta on vitsi. Voisin puhua tunteja pelkästään slapstickin käyttämisestä animaatiossa, mutta yritän keskittyä nyt vain animaationaisiin ja heidän käyttämäänsä väkivaltaan. Ongelma ei ole siinä, että se on nainen joka lyö elokuvassa miestä. Huonoksi jutun tekee juuri se, että se on vitsi, joka naurattaa.


Ollessaan vitsi se viestittää sitä, että miehen kokemaa väkivaltaa naisen taholta ei tarvitse ottaa vakavasti, eikä naisella ole voimaa oikeasti satuttaa miestä. Toisin sanoen: se on okei, jos nainen lyö miestä. Vieläpä sellaista hahmoa, joka on hänen ihastuksensa tai rakkauden kohde elokuvassa.


Tämä saa minut niin vihaiseksi. Miksi ketään on oikein lyödä? Miksi omaa rakastaan on oikein lyödä? Jos tilanne olisi päinvastainen, elokuvan julkaisseelta studiolta menisi maine, ohjaajasta tulisi työtön ja asiasta nousisi valtava kohu.


Ja niin sen minusta pitäisi olla näissäkin tapauksissa.


Miksi on hyväksyttyä pitää yllä stereotyyppisiä ajatuksia siitä, että nainen ei pysty satuttamaan miestä, tai että parisuhdeväkivalta tarkoittaa aina jotain, mikä kohdistuu naiseen - että toisin päin sitä ei ole olemassakaan?


Väkivaltaisuuden käsitteleminen ei ole huono juttu. Minusta esimerkiksi elokuvan Lilo ja Stitch pikkutyttö Lilo on ihana hahmo senkin jälkeen kun hän on käynyt päälle ja purrut toista lasta. Kohtaus ei ole vitsi, vaan osa tarinaa, ja kertoo myös siitä, kuinka heidän pienellä rikkinäisellä perheellään on ihan liian isoja ongelmia kannettavaksi kahdestaan isosisko Nanin kanssa. Totta kai se näkyy pienen tytön käytöksessä.


Mutta tässä esimerkissä väkivallan käyttäjä on lapsi, eikä kohtauksen tarkoitus ole edes olla hauska. Vakivaltaa nimenomaan käsitellään, eikä käytetä huvittavana elementtinä.


Kaksin karkuteillä -elokuvassa on kohtaus, jossa Tähkäpää lyö torniinsa tunkeutuneen tuntemattoman miehen, Flynnin, paistinpannulla tajuttomaksi. Tähkäpää ei ole ikinä nähnyt muita kuin kasvattiäitinsä, joka on juuri opettanut, että miehillä on torahampaat. Tähkäpää säikähtää ja lyö puolustaakseen. Tämän vielä ymmärrän. Kohtaus kuitenkin johtaa siihen, että Tähkäpää mitä moninaisemmin ja entistä väkivaltaisemmin tavoin runnoo Flynnin kaappiin. Alussa Tähkäpää käyttää väkivaltaa puolustaakseen, mutta sitten väkivalta muuttuu vitsiksi.


Miusta on hyvin mautonta, että kukaan menee lyömään ketään vitsin takia. DreamWorksin elokuvan Viisi legendaa lopussa Hammaskeiju lyö jo kukistettua elokuvan pääpahista, maassa makaavaa Pitchiä. Hammaskeiju heittää Pitchille kolikon ja sen jälkeen lyö häneltä hampaan irti. Nerokasta ja tökeröä.
Entä jos tilanne olisi näin päin?

Vahvin naishahmo länsimaisessa animaatioissa on minusta ehdottomasti Pocahontas. Hän ei lyö ketään. Hän ei käytä väkivaltaa estäessään sodan syttymisen. Hän menee väkivallan väliin ja lopettaa sen. Toki myös Pocahontasissa esiintyy slapstick-huumoria, mutta se on sentään rajattu pois päähahmoista. Elokuva on mitä vaikuttavin juuri siksi, että rohkeudella, viisaudella ja uskomalla omaan voimaansa, Pocahontas estää sodan syttymisen. Väkivaltaa ei tarvita. Vahva osaa olla käyttämättä sitä.


Aivan niin kuin Frozenissa Annakin osoitti vahvuutensa asettumalla väliin Hansin yrittäessä surmata Elsan. Tässä tilanteessa hän olisikin voinut käydä Hansin kimppuun. Mutta sen sijaan hän asettui suojaamaan siskoaan, ja se on minusta aivan juuri niin mahtava kohtaus, minä sitä hehkutetaan.


Kaikki muuttuu parhain päin. Hans on kukistettu ja Elsa palauttaa kesän. Sitten Anna lyö Hansia, lyö niin lujaa, että Hans lentää laivan laidan yli mereen. En väitä, etteikö Hans olisi ansainnut sitä. Hän huijasi Annaa, jätti hänet kuolemaan ja yritti tappaa Elsan anastaakseen koko kuningaskunnan itselleen. On siinä aihetta rangaistukseen. Mutta tässä loppukohtauksessa Hans ei enää uhannut heitä ja oli kai sanomattakin selvää, että seuraamukset teoistaan hänelle oli jo tulossa.


Olen lukenut, että kohtauksessa alun perin Kristoffin piti lyödä Hansia, mutta elokuvan tekijät päättivät antaa kunnian Annalle. Olen kuullut myös, että päätöksestä on annettu paljon kiitosta. En voi ymmärtää tätä.


Jos tarkoitus on tuoda tasa-arvoa ja vahvoja naishahmoja elokuviin sillä, että nainenkin saa lyödä, hämmästyn yhä enemmän elokuvantekijöiden logiikkaa. Millä tavalla väkivallan lisääminen luo tasa-arvoa? Miksei sen sijaan tuoda elokuviin yhä laajempaa hahmokavalkadia, suurella sydämellä tehtyjä hahmoja, jotka edustavat eri vähemmistöryhmiä ja luonteenpiirteitä - edustavat ihmistä?


Minusta olisi hienoa, jos naisten väkivaltaisuuden sijaan elokuviin koitettaisi tuoda mukaan herkkiä mieshahmoja, joiden annettaisi sanoa, että sattuu.










Lähteet


Tuosta Räyhä Ralfin Nesquik-hiekkakohtauksen toisesta (paremmasta) puolesta oli mainio kirjoitus englanniksi täällä: http://draqua.tumblr.com/post/45680067954/so-lets-talk-about-the-nesquick-sand-scene-in, viitattu 14.9.17.


Slapstick-huumorin käsite löytyy hyvin ytimekkäästi selitettynä Wikipediasta, jos termi ei ole vielä tuttu: https://fi.wikipedia.org/wiki/Slapstick, viitattu 14.9.17.


Kuvat: Vilhelmiina, Pyörivä nuoli, 2017

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Minuuttianalyysi - itkevä perhepotretti

Saimme syksyn alussa koulussa tehtävän tehdä kohtausanalyysi jostain valitsemastamme elokuvasta. Se oli lopulta niin hauskaa ja mielenkiintoista (ja opettavaista!) puuhaa, että päätin analysoida vähän lisää, ja katsoin ensitöikseni Disneyn elokuvan Big Hero 6. Eniten huomioni kiinnitti elokuvan alkupuolen kohtaus, jossa tulipalo syttyy ja sitä seuraava hautajaiskohtaus. (Okei, toivottavasti en tuhonnut elokuvaa jo nyt joltain, mutta jos et ole nähnyt elokuvaa, etkä halua tietää tämän enempää, niin sinuna perääntyisin nyt.)

Sade on hyvin tyypillinen mielialaa kuvastava säätila, jota käytetään surullisissa kohtauksissa jo huvittavankin paljon. Enemmän arvostan kohtauksia, joissa surra voidaan ihan aurinkoisessakin säässä. Kuitenkin Big Hero 6:n hautajaiskohtauksessa sadetta oli käytetty kauniisti.

Kohtauksessa kuljetaan Tadashin ja Callaghanin valokuvien luo tuotujen kukkien ja kynttilöiden kautta hautausmaalle, tummien sateenvarjojen alle, ja sieltä lopulta Hiron kotiin hautajaistilaisuuteen, jossa nähdään Hiron tädin ympärillä Tadashin ystävät. Kamera siirtyy oikealle ja näyttää Hiron istumassa yksin portaiden yläpäässä.

Tullaan kuvaan, jossa kuvan keskellä, kaukana näkyy Hiro, ja kuvan oikeassa reunassa, lähellä näkyy portaikkoseinustalle kiinnitettyjä kuvia Hiron perheestä ja suvusta. Nuo kuvat on näytetty elokuvan aikana aiemmin, joten vaikka tässä kohtauksessa tauluista ei saa selvää, katsoja tietää niiden sisällön, tai ainakin osaa arvata. Kaukaisesta ikkunasta heijastuu valo taulujen päälle ja sadepisaroiden varjot valuvat kuvia pitkin.

Hiro nousee ja lähtee pois. Taulut ja pisarat valon tiellä jäävät seinälle yksin.

Hetki on ohikiitävä, enkä ollut aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt kun näin sen, ihastuin sen kertomaan symboliseen tarinaan syvästi. Näyttää kuin Hiron perheen kuvat valuisivat kyyneliä tai itkisivät.


Löydät kohtauksen kokonaisuudessaan mm. täältä (alussa tulipalo, varsinaiset hautajaiset alkavat kahden minuutin kohdalla): https://www.youtube.com/watch?v=8rTIG-HkdB8.


PS: Tällaiset minuuttianalyysit ovat sen verran nopeatöisiä, että niitä saattaa tupsahdella tulevaisuudessakin tyypillisen maanantai-torstai -postaustahtini väleihin. Jos sinulla on jokin elokuva tai kohtaus mielessäsi, jossa olisi sinusta mielenkiintoista minuuttianalysoitavaa, niin otan vinkkauksia ilolla vastaan!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Viidakon valtias ja Leijonakuningas

Olen törmännyt netissä huhuihin, että Disneyn klassikkoelokuva Leijonakuningas olisi tehty Osamu Tezukan 1950-luvun Viidakon valtias -mangan pohjalta, tai ainakin siitä vaikutteita ottaen. Netistä löytyy artikkeleja ja videoita aiheesta, ja kun ensimmäistä kertaa niihin törmäsin, olin hyvin hämmentynyt. En tiennyt, mikä on Viidakon valtias, mutta minua raivostutti ajatus siitä, että Disneyllä olisi suuressa hiljaisuudessa ryövätty elokuvaidea jostain aiemmasta tarinasta, mainitsematta alkuperäisestä mitään. Päätin tutustua tuohon mangaan.
Viidakon valtiaasta on tehty myös animaatiosarja Kimba, the White Lion, jota julkaistiin 1960-luvulla. En ole nähnyt sarjaa tai edes pätkiä siitä, joten tässä postauksessa en osaa ottaa kantaa siihen mahdollisuuteen, että animaatiosarja eroaa mangasta, vaan käsittelen mangaa ja sen yhtäläisyyksiä ja eroja Leijonakuninkaaseen.

Yhtymäkohtia Disneyn Leijonakuninkaaseen kyllä on, oikeastaan heti, jos nimestä aloitetaan. Viidakon valtias (eng. Jungle Emperor Leo) ja Leijonakuningas voisivat olla toistensa vaihtoehtoisia nimiä. (Tosin Leijonakuningas ei sijoitu viidakkoon, vaikka tekijät alun perin niin suunnittelivatkin.)

Myös sarjakuvan päähenkilöleijonan Leon nimi on sarjassa Kimba, josta löytää yhtymän Simbaan ihan etsimättäkin. Ja Leoa häiriköi arpisilmäinen tumma leijona ja hänen isänsä, viidakon valtias, kuolee. Kimba laulaa ja soittaa viidakon eläinten kanssa ja eräs lintu opastaa häntä toisinaan. Lukiessani huomasin joitain muitakin yhtymiä, mutta lopulta niitä oli hyvin vähän. Leijonakuningas ja Viidakon valtias ovat tarinoiltaan hyvin erilaisia.

Viidakon valtias kertoo leijonanpennusta Leosta, joka pakenee joutumista eläintarhaan, ja jonka ihmispoika sittemmin ottaa lemmikikseen. Leo käyttää housuja ja on etevä vaikka missä. Lopulta Leo päätyy omistajansa kanssa takaisin kotiviidakkoonsa ja siellä tietysti sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Tarina kertoo eläinten lisäksi paljon myös ihmisistä ja ajan henki kuvastuu sarjakuvasta vahvasti. Nykyisin jos tekisi saman teoksen, sitä pidettäisiin hyvin kummallisena ja todennäköisesti rasistisena. Teoksessa kuvataan eläinten keskinäistä kanssakäymistä varsin erikoisin tavoin, välillä ne juttelevat toisilleen ja toisaalta kesken kaiken saattaa peto syödä keskustelukumppaninsa (no okei, en muista, että niin olisi käynyt, mutta kaikkea sellaista siinä sattui). Eläimet voivat oppia puhumaan ihmisille, ja kuolleen isän taljaa on ihan okei retuutella mukanaan. Kun hyväksyi nämä asiat, tarinan pohjalta kumpusi kuitenkin lämmin sanoma.

Viidakon valtias ei suinkaan pääty tähän ensimmäiseen osaan jonka minä satuin lukemaan. Iloa riittää vielä toisen kirjan verran, jos Leon seikkailut kiinnostavat enemmänkin. Haluaisin tietää, kuinka tarinassa lopulta käy, mutta sen verran hämmästyksissäni olin koko lukemisen ajan, että se jo häiritsi lukukokemusta. Niinpä taidan jättää jatko-osan sikseen.

Tarinan huumori ja hahmojen nimet (kuten Ham Egg) olivat loistavia ja tapahtumat niin kummallisia toisinaan, että eipä tämä teos pääse ihan heti unohtumaan.

En lähtisi syyttämään Disneya enää kopioinnista. Toki Leijonakuningas ilmestyi 1994, ja sen tekijät olivat sitä ikäluokkaa, että olivat todennäköisesti katselleet Kimba the White Lion –sarjaa lapsena. Luonnollisesti vaikutteita on tullut. Ehkä enemmänkin ja tarkoituksenmukaisemmin, kuin studio uskaltaa myöntää. Silti Viidakon valtias ja Leijonakuningas ovat mielestäni niin eri maailmoista, että antaisin molempien jatkaa vain tyytyväisenä elämäänsä oman aikansa klassikoina.

 

 

Lähteet:

Jos sinua kiinnostaa ottaa asiasta lisää selvää, suosittelen ensimmäiseksi asiaan pureutuvaa mielenkiintoista artikkelia, jota käytin lähteenä tähän tekstiin:

Was ’The Lion King’ Copied From A Japanese Cartoon? Here’s The Real Story, http://www.huffingtonpost.com/2015/01/27/lion-king-kimba_n_6272316.html, viitattu 12.9.17.

Suomeksi Viidakon valtiaasta löytyy Anime-lehden artikkeli, jossa käsitellään Viidakon valtiaan juonta, sen yhtäläisyyksiä Babar-kirjoihin ja vaikutteita, joita Tezuka Viidakon valtiaaseen ottikin Disneyltä (ja ympyrä sulkeutuu).

Viidakon valtias – arvostelu, http://animelehti.fi/arvostelut/anime/viidakon-valtias/, viitattu 12.9.17.

torstai 14. syyskuuta 2017

Kaoru Morin nolostunut Emma

Päätin valita ensimmäisen analyysin kohteeksi Emma-mangan, joka aloitti tutustumiseni mangan pariin. Minulla oli pitkään ollut vähän epämääräinen ajatus mangasta ja lopulta päätin selvittää mistä siinä oikein on kyse ja voisinko kuitenkin pitää siitä. Olin vuosi sitten luokkatoverini kanssa kirjastossa kuluttamassa aikaa ja mangahyllyllä pyysin häntä suosittelemaan minulle jotain, mistä aloittaa. Sain käteeni Emman. Ilmeisen hyvä valinta häneltä, koska sen jälkeen on tullut luettua mangaa enemmänkin.
Emma on Kaoru Morin kymmenenosainen manga, joka ilmestyi suomeksi vuosina 2002-2008. Seitsemän ensimmäisen osan aikana seurataan Emma-nimisen sisäkön elämää 1800-luvun Englannissa, ja kolmen lisäosan aikana kerrotaan sivuhahmojen tarinoita matkan varrelta ja sen jälkeen.

Emma -sarjan yksi vahvuuksista on ehdottomasti monipuolinen ja laaja hahmokaarti, joka ei kuitenkaan karkaa käsistä (no, okei, karkaa se vähän, mutta sitä on silti mukava seurata). Hahmoista ainakin alkuun saattaa mennä sekaisin, mutta tarinan edetessä ne tulevat hyvin tutuiksi. Vaikka hahmoilla on laaja luonnekirjo, olisin kaivannut kenties lisää (ja parempaa) erilaisten vähemmistöjen käsittelyä. Mielestäni myös tyypillinen naishahmojen seksualisointi oli tylsistyttävää.

En pitänyt ongelmattomana, että intialaiset hahmot olivat hyvin erikoisia. Pidin kyllä esimerkiksi Hakimin hahmosta, ja intialaisten räikeä erilaisuus muistutti koko ajan hyvin, että Williamin vieraat olivat toisesta kulttuurista. Intialaiset pomppasivat kuitenkin hyvin paljon esille englantilaisista tovereistaan.

Minusta on tylsää, jos hahmoja liikaa tasapäistetään, ettei kenellekään tulisi paha mieli oletetun yleistämisen takia (esimerkkinä Disneyn Prinsessa ja sammakko –elokuva: sitä on arvosteltu ylivarovaisuudesta tummaihoisten hahmojensa designissa ja käsikirjoituksessa). Mielestäni intialaisia ei Emmassa esitetty myöskään varsinaisesti huonossa valossa, mutta ainakin heidät erotettiin hyvin selkeästi englantilaisista ja saksalaisista, joita sarjassa myös esiintyi. En ole aivan varma, mitä sarjan intialaisista ajattelisin. Kolmessa sivujuonikirjassa onneksi oli yksi tarina, jossa kerrottiin Williamin ja Hakimin ystävyyden alkutaipaleesta ja se tasoitti ja monipuolisti mielestäni hienosti sarjan antamaa kuvaa intialaisista.

Kuten monissa muissa arvostelemissani teoksissa, myös tässä tykästyin erityisesti arjen taitavaan kuvaukseen, pieniin ihmisten välisen kanssakäymisen hetkiin, joita hädin tuskin huomaa, elleivät ne puutu. Tästä esimerkkeinä monet ilmeet ja eleet, teekupin nostaminen tietyllä hetkellä, nolostumiset tietyistä sanoista tai eleistä. Juuri nolostumista Kaoru Mori osaa käyttää taitavasti välineenään.
Olen iloinen, että kirjoja oli kymmenen. Ne tuli luettua mielellään ja seitsemännen osan kohdalla oli helpottavaa, että pieniä tarinoita oli luvassa vielä kolmen kirjan verran. Kymmenennen kirjan kohdalla, kun viimeisessä luvussa solmittiin kaikki viimeisetkin juonenhippuset yhteen, alkoi ähky kuitenkin kolkuttaa. Ei niin tiukalle, teki mieli pyytää. Haluan itsekin ajatella miten kävi! Ainoat, joista olisin halunnut ehkä kuulla lisää, olivat Hans sekä Tasha.

Vaikka kymmenen kirjan avulla sain ainakin Emma-annostuksen täyteen, olisi ollut kiva jäädä vähän noita hahmoja ikävöimäänkin. Nyt niin ei käynyt, kun kaikki kerrottiin niin tarkasti loppuun.

Emma oli juuri sopiva sarja mangalukemisen aloittamiseen – pehmeä laskeutuminen aivan uuteen maailmaan. Emmassa oli mukavasti jotain Jane Austenin tarinoiden kaltaista. Emma on hyvä sekoitus ripeyttä ja viipyilevää kerrontaa. Tosin mangaa lukiessani minusta on tähän mennessä aina tuntunut, että kaikki tapahtuu valtavan nopeasti. Ehkä minun pitäisi opetella lukemaan hitaammin. Emmassa oli kuitenkin onneksi juuri minun kaipaamaani hitautta paikoitellen ja rauhallisiin hetkiin jäätiin tunnelmoimaan. Juuri se antoi sarjalle sielun!

Lopettaminen on vaikeaa, enkä ollut täysin tyytyväinen Emman loppuun. Jotenkin jo ensimmäisestä kirjasta alkaen sarja alkoi puskea kohti loppua, jota kaikki odottivat, ja kun se saapui, oli vain hetken iloinen olo: kiva juttu! Kunnes saapui ajatus, että ehkä se olikin vähän tylsää. Oli miten oli, tämä oli osittain toinen kerta kun Emmat luin (nyt kesällä siis muistin virkistämiseksi ja loputkin kirjat jotka vuosi sitten jäivät), ja ne kestivät kyllä hyvin uuden lukukierroksen. Toisella lukukerralla oli jo helpompi pysyä hahmoista kärryillä, kun ensimmäisellä kerralla tuntui, että hahmodesignit vain toistivat itseään. Erityisesti nuoret vaaleat miehet tuntuivat kaikki näyttävän keskenään samoilta, ja luotin vain siihen, että joku kutsuisi Williamia tarpeeksi usein nimeltä, että tunnistaisin hänet muista.

Täytyy muuten sanoa, etten pidä kuudennen osan kannesta! Mielestäni muut toistavat niin mukavasti tiettyä kaarta, että se pomppaa silmille ja siinä Emmakin näyttää hiukan pahoinvoivalta.


Mielestäni Emma hahmona ei ollut järin kiinnostava, mutta sillä ei ollut kovin paljon väliä, sillä hänen kohdaltaan tarina tuntui olevan enemmän juonivetoinen kuin hahmon varaan nojautuva. Muut hahmot tuntuivat kokonaisemmilta, Emma oli vain hiljainen ja ilmeisesti kovin kaunis, meni vähän minne oli pakko, teki työt niin kuin piti ja tekikin huolella, eikä taistellut oikein mistään.

Tarinoissa, joissa on paljon hahmoja, on kuitenkin se vahvuus, että yleensä sieltä löytyy vähän jokaiselle jotakin. Harmi tietysti, että tällä kertaa valitsin suosikeikseni niitä, joista kerrottiin kovin vähän.

Jos voisin saada Emman uudelleenkirjoitettuna luettavakseni, tahtoisin vielä nähdä tarinan, jossa seksuaali-, sukupuoli- ja kulttuurivähemmistöt ovat kattavammin edustettuina, jossa hahmot ovat selkeämmin designattuja, jossa naisen vartaloon suhtaudutaan samalla tavoin kuin miehenkin, jossa päähenkilöt kohtaavat enemmän ristiriitoja ja hetkiä jolloin heidän on tehtävä valintoja, ja jossa kuitenkin sykkii se sama ihana lämmin sielu, joka kantoi kymmenen kirjan verran loppuun asti.
Kiitos Kaoru Mori!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Ghiblin ja Skamin taika


Katsoiko joku Skamia? Minä katsoin, se oli aivan mahtava sarja norjalaisten lukionuorten elämästä. Skamia julkaistiin vuodesta 2015 tämän vuoden kevääseen asti. Skamia saatetaan pitää jo vähän kliseenä, mutta sarjaan tutustuminen on ehdottomasti klisee-maineelle uhrautumisen arvoista. Mielestäni Skam on erityinen sarja, joka tulee varmasti näyttämään suuntaa muille nuortensarjoille tulevaisuudessa.

Studio Ghiblin tietääkin täällä blogissa ehkä useammat, kuin Skamin. Olen katsonut Ghiblin jokaisen elokuvan ja ihailen niitä valtavasti. Studio Ghiblin tuotantoa ovat mm. Henkien kätkemä, Naapurini Totoro ja Kikin lähettipalvelu (sekä monia, monia muita toistaan upeampia elokuvia).
Tällä kertaa kirjoitan Skamista ja Ghiblistä. Vaikka toinen on TV-sarja ja toinen animaatiostudio, on molemmissa jokin henki, joka yhdistää niitä.

Totoro tapaa Vilden, Nooran ja Sanan

Tutkin kesän aikana Studio Ghiblin tuotantoa tarkasti. Luin Ghibli-ohjaajan Hayao Miyazakin elokuvia käsittelevää kirjaa ja katsoin studion elokuvista kiinnostuneiden ihmisten Youtube-videoita ja tarkkailin elokuvia itse. Opin paljon uutta, ja yllättäen ne piirteet, joita monet pitivät Ghiblin menestyksen ja taian salaisuutena olivat niitä asioita, joita olin jo keväällä pannut merkille tuossa supersuositussa ja monille (myös minulle) niin rakkaaksi tulleessa nuortensarjassa Skamissa.
Nykyään varsinkin länsimaisessa elokuvassa ja muussa viihteessä kuljetaan jännityksestä toiseen. On tärkeää, ettei katsojan huomio pääse hetkeksikään herpaantumaan. Skamissa kiinnitin huomiota hiljaisuuteen. Tosin ensimmäinen ajatukseni huomioni jälkeen oli: ”kuinka tylsistyttävää”. Olin niin tottunut siihen, että katsojana koko ajan pitää olla valtavan hereillä nähdäkseen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta tässä sarjassa yhtäkkiä saikin hiljentyä katsomaan ihmisiä, edes taustaääniä tai musiikkia ei aina ollut. Aloin pitää siitä. Sai hengähtää ja ajatella omia ajatuksia tapahtumista. Yhtäkkiä tuntui, että tietää tarkalleen miltä siitä hahmosta tuntui, jonka kasvoja sai katsella hiljaisuudessa. Maailma oli paljon kauniimpi, kun sen ehti nähdä.

Musiikittomuus toi kohtauksia myös paljon lähemmäs katsojaa. Merkittävimmistä hetkistä monet olivat vailla ääniä. Hiljaisuus toi hetkiin uskottavuutta - ei minunkaan elämäni tärkeiden hetkien taustalla ole soinut mikään musiikki. Hiljaisuus tuntui todelliselta ja toi tapahtumille sen seurauksena painoarvoa.

Ghiblin elokuvissa, erityisesti Hayao Miyazakin ohjaamissa, päästään toisinaan hengähtämään kauniin maiseman ääreen. Se tuo tarinaan tärkeää temponvaihtelua ja suvantohetken, joka myös luo hyvää kontrastia nopeammin kulkeviin hetkiin ja antaa niille merkitystä. Miyazaki antaa arjelle aikaa ja saa sen tuntumaan todelliselta.

Myös Skam on hyvin onnistunut tarttumaan kiinni arkeen. Hahmoille tapahtuu jännittäviä asioita, mutta ne ovat kiinni arjessa. Tavoissa, jotka me hahmoista opimme tuntemaan. Skamin hahmosuunnittelu on mielestäni onnistunut hyvin ja hahmot tuntuvat hyvin uskottavilta ja tutuilta alusta lähtien. Luin myös, että Skamin kuvauksissa pyrittiin pitämään kuvaustiimi mahdollisimman pienenä, niin että se koostui oikeastaan kolmesta henkilöstä näyttelijöiden lisäksi: kameramiehestä, äänimiehestä ja ohjaajasta. Päätös on ollut mitä parhain, sillä sen vaikutuksen voi todellakin aistia tunnelmasta.

Animaatio taas on siitä konstikasta, että yksikään hahmo ei tee tuttavallisen vaikutelman luovia pikku liikkeitä sattumalta tai luonnostaan näyttelyn lomassa. Animaattorin pitää olla hereillä ja sisällä hahmossaan ja siirtää pikkuinen elämän liekki niihin hahmoihin, joita he piirtävät kuva kuvalta. Se on animaation taikaa, joka toi minut opiskelemaan tätä alaa. 

Animaatiossa realistisuus onkin tärkeää juuri kaikkein epärealistisimmissa asioissa. Taikapölykin näyttää uskottavalta, kun se on tehty jonkin luonnollisen aineen liikkeistä vaikutteita ottaen. Ghiblin elokuvissa tuollaista realistista taikaa löytyy muun muassa Henkien kätkemän lentävässä lohikäärmeessä (siivetön lohikäärme liikkuu ilmassa kuin ankerias veden alla) ja Hakun puhaltaessa taian sillalla (taika lähtee sormista kuin tuuleen lentävät terälehdet). Silloin kun taiat tuntuvat tutulta, on luonnollista, että lohikäärme lentää sisään ikkunasta.

Animaatioblogeissa kiersi reilu vuosi sitten Disnerd dreams-blogin Paulan aloittama haaste listata kohtauksia tai hetkiä elokuvista, sellaisia yksittäisiä pieniä asioita, jotka ovat koskettaneet tai ilahduttaneet syvästi. Omaa silloista listaustani ja muiden bloggaajien listoja muistellessani nyt, minusta tuntuu että useat ihmisten suosikkihetkistä perustuvat siihen, että ihmisyys ja elämä on onnistuttu tuomaan jollain erityisellä tavalla pieneen hetkeen. Että on todella herätetty jotain henkiin. Siitähän animaatiossa on kyse. Animaatio sanana johtaa latinankielisesta sanasta animatio eli elävöittäminen. Animaatio on eläväksi tekemistä. Ja parasta animaatiota minusta luonnollisesti onkin se, joka tässä tehtävässä onnistuu parhaiten.

Myös Skam on onnistunut tekemään eläväksi oman maailmansa. Skam kertoo arkimaailmastamme ja Ghibli unenkaltaisista fantasiamaailmoista, ja molemmat tekevät sen niin hyvin,  että lopulta nuo tarinat kertovatkin meistä itsestämme.






PS: Niille, joita alkoi kiinnostaa ottaa lisää selvää Studio Ghiblin elokuvista, suosittelen tutustumaan Youtubessa videoihin The Immersive Realism of Studio Ghibli ja Hayao Miyazaki: What You Can Imagine (muistaakseni molemmat olivat hyviä, lisääkin vastaavia löytyy). Luin myös kirjaa Hayao Miyazaki: Master of Japanese Aimation, mutta se oli lainassa kirjastosta ja jouduin palauttamaan sen ennen kuin pääsin kovin pitkälle, joten en osaa sanoa siitä paljoakaan tämän enempää.

PS 2.0: Ja kaikki joilta Skam on mennyt ohitse, mutta joita kutkuttaisi aloittaa sarjan seuraaminen: nyt on aika tarttua toimeen! Sarja löytyy Yle Areenasta, ja sen ensimmäiset kaksi tuotantokautta poistuvat jo nyt perjantaina 16.9. Jos olet yhtä ahkera katsoja kuin minä olin, uskon että saat ensimmäiset kaudet katsottua muutaman päivän sisään. Tosin voit mielestäni aloittaa yhtä hyvin myös kolmoskaudesta, sillä nuo kaksi viimeistä olivat minusta sarjan parhaat kaudet.

PS nro 3: Muuten, minä vähän huijasin. En ole nähnyt Studio Ghiblin Naapurini Yamadat -elokuvaa kokonaan. Sivistyksessäni on riipaisevan pieni aukko.


Lähteet:
Suomessa parhaillaan vieraileva Skamin Josefine Frida ”Noora” Pettersen sai kaikista koskettavimman palautteen erältä isältä, www.is.fi/viihde/art-2000005349987.html, viitattu 8.9.17

Animaatio -artikkeli, Wikipedia, https://fi.wikipedia.org/wiki/Animaatio, viitattu 9.9.17

torstai 7. syyskuuta 2017

Alut ovat jännittäviä

Olen Vilhelmiina, opiskelen animaatiota ja olen kiinnostunut kaikesta, mistä voi löytää tarinan.
Olen kirjoittanut täällä ennenkin, ja nyt päätin aloittaa uudelleen. Ja vauhdilla aloitankin, sillä aion julkaista tämän syksyn ajan joka maanantai ja torstai yhden uuden postauksen! Olen aika innoissani.

Minä olen ihmisenä ennemmin kirjoittaja, kuin piirtäjä. Niinpä tässä opiskellessani animaatiota, päätin ryhtyä niistä kirjoittamaan taas blogiin (sen sijaan, että harjoittelisin animoimista piirtämällä, mikä voisi jollekulle muulle tulla aiemmin mieleen). Minun luonnosvihkonikin on ihan täynnä kirjoitettuja asioita. En ikinä jaksa piirtää. En edes kuvituskuvia, vaikka tiedän, että sillä tavalla asiat muistaisi paremmin.
Joten kirjoittamisen lisäksi päätin, että nyt harjoittelisin myös piirtämistä. Päätin kuvittaa jokaisen postauksen itse.
Aion kirjoittaa lähinnä anime-elokuvista ja jonkin verran mangoista (uusin aluevaltaukseni). Kirjoitan analyysejä yksittäisistä teoksista, sekä tekstejä laajemmin animaatioiden ympärillä pyörivistä aiheista. Haluan oppia ymmärtämään elokuvaa ja tarinoita yhä paremmin, ja siksi päätin ottaa selvää minua kiinnostavista teemoista ja jakaa sitten tutkimustulokset kanssanne. Aion kirjoittaa muun muassa siitä, mikä tekee Ghiblistä niin erityisen, miksi Muumien Mörkö on tärkeä hahmo, ja tehdä pari animaatioaiheista haastetta.
Opiskellessa ollaan ammattilaisuuden ja faniuden rajamailla, yritän luovia sieltä parhaimpien ajatusten kera molemmista puolista.


Kiva kun olet täällä.


Terveisin, Vilhelmiina
PS: Jos kaihoilet vanhojen postauksien pariin, niin ei hätää, ajattelin kirjoittaa suosituimpien aiheiden pohjalta uudet, tuoreemmat postaukset johonkin väliin, kunhan ehdin. Päätin kuitenkin poistaa vanhat tekstit, sillä haluan aloittaa ihan alusta uusin jutuin.