tiistai 12. joulukuuta 2017

Aloin kaivata piirtämistä

Väritin tänään kuvan, jonka piirsin aikaisemmin postaukseen Tänään minä piirsin. Olen tehnyt jouluvalmisteluja viime päivät ja yllättäen niissä kiireissäni kaivannut piirtämään. (En tiedä, olisinko syyskuussa ensimmäistä postausta kuvittaessani voinut kuvitella tällaisen tuntemuksen ilmestyvän.)





Minua vähän harmittaa, että en onnistunut ihan säilyttämään kaikkea lämpöisyyttä ja luonnetta tuossa väritetyssä versiossa verrattuna luonnokseen. Ehkäpä palaan vielä uudestaan tämän kuvan pariin joskus toiste. Nyt kuitenkaan en ehdi hioa tätä enempää.


Palaan analyysien ja muiden tekstien kirjoittamiseen vuodenvaihteen jälkeen, tässä joulukuun aikana tuskin tulee mitään pitkää kirjoitettua.


Hyvää puolet-joulukalenterinluukuista-jäljellä-päivää!

torstai 30. marraskuuta 2017

Huomenna alkaa joulukuu



Tänään on marraskuun viimeinen päivä, ja se on minulle varsin merkittävää, sillä osallistuin NaNoWriMo-haasteeseen (National Novel Writing Month), jossa marraskuun aikana tulee kirjoittaa 50 000 sanaa. Se on aikalailla 200 sivua tekstinkäsittelyohjelmassa ja käytännössä yhden peruspitkän romaanin verran.


Huuh. Ja olen onnistumassa siinä! (Tosin sovelsin sääntöjä vähän. En kirjoita vain yhtä tarinaa, vaan laitoin päätavoitteikseni: 1. kirjoittaa käytännössä mitä tahansa - blogitekstit mukaan lukien - niin, että sanamäärä täyttyisi, ja 2. että saisin viimein keskeneräisen kirjakäsikirjoitukseni valmiiksi.)


Nano-deadlinen lisäksi tänään on viimeinen päivä täällä blogissa tänä syksynä, kun julkaisen tähän säännölliseen tahtiin. En aio kadota minnekään, mutta aion pitää ainakin joulukuun sellaista taukoa, että julkaisen vain niinä hetkinä, kun minua kovasti inspiroi. Voi olla, että keväällä aloitan tasaisen postaustahdin uudestaan, sillä rutiini kirjoittamisessa on tehnyt minusta tässä blogissa hyvää.


Olen myös saanut lisää varmuutta omaan piirtämiseeni, mikä tekee minut kovin iloiseksi.


Minulta uupuu Nanosta vielä noin 2700 sanaa, eikä kirjakäsikirjoituskaan ole aivan valmis vielä, joten kiirehdin nyt niiden pariin!


Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä, toivottavasti sun joulunodotuksesta tulee hyvä.






Lähteitä sun muuta sellaista:


NaNoWriMolla on viralliset sivut, joilla selitetään haasteen idea. (Tosin itse liityin haasteeseen ihan itse, enkä ole esim. kirjautunut noille sivuille.) How It Works, https://nanowrimo.org/how-it-works, viitattu 30.11.17.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Tissien puristelu elokuvassa Your name

Your name (Kimi no Na wa) on Makoto Shinkain ohjaama anime-elokuva, joka julkaistiin Suomessa vuoden 2017 keväällä. Näin elokuvan teattereissa ja se vei sydämeni heti. Minusta Your name on erityisen hyvä elokuva, mutta yksi asia siinä pistää ärsyttämään ja hämmentää ajatuksiani.


Meinaan tissien puristelua, joka toistuu aina, kun Taki herää Mitsuhan kehossa.



Your name -elokuvan alun kantava ideahan on se, että päähenkilöt, maalla asuva tyttö Mitsuha ja tokiolainen poika Taki, heräävät eräänä aamuna toistensa kehoista. Kun juttu toistuu, he alkavat uskoa siihen, ettei kyseessä olekaan uni. He opettelevat lähettämään viestejä toisilleen ja vaikuttamaan toistensa elämään. Pohjaidea on mainio ja sitä on hyödynnetty minusta elokuvassa hyvin.


Nuorten herätessä ensimmäistä kertaa toistensa kehoista, on hämmennys vieraasta kehosta onnistuttu esittämään minusta hyvin. Molemmat uskovat, että kyseessä on uni ja nuo ensimmäiset kerrat toisen paikalla ovat mielenkiintoista seurattavaa. Mitsuhaa kiusaannuttaa mennä vessaan pojan kehossa ja Taki puristelee uuden kroppansa rintoja haltioissaan.


Taki kuitenkin puristelee tissejä joka kerta, kun herää Mitsuhana. Vielä senkin jälkeen, kun heille on valjennut, että kyseessä ei ole kummallinen toistuva uni, vaan totta.


Mikä tässä on minusta väärää, ja toisaalta mitä asiasta voi sanoa puolustukseksi?


Ensinnäkin, raja siinä, onko Mitsuhan keho silloin Takin vai Mitsuhan, kun siellä päässä jyllää Takin tietoisuus, on häilyvä. Jos ajatellaan, että kyseessä on tällöin myös Takin keho, voin hyväksyä sen, että Taki iloitsee tytönvartalostaan ja ottaa siitä kaiken irti joka-aamuisella tissienhierontatuokiolla.


Jos taas ajatellaan, että vartalo on silti Mitsuhan - mihin itse enemmän kallistun - alkaa homma saada vähän ikävämpää tunnelmaa. Ensiksi voisi ajatella, että eihän Mitsuha ole paikalla, joten asia tuskin häntä vaivaa. Mutta, vaikka joku olisi esimerkiksi tajuton, tai unessa, ei häntä silloinkaan saa missään nimessä mennä koskettelemaan omin luvin. Kaiken lisäksi Mitsuha saa pikkusiskoltaan vihiä Takin puuhista, ja muistaakseni jopa pyytää Takia lopettamaan rintojensa koskettelun.


Toki vastavuoroisesti Mitsuha elää päivänsä toisinaan Takin vartalossa, ja näkee sen eri puolet. Koko asettelu on ehkä noille nuorille vähän hämmentävä, varsinkin, kun lopulta he tuntuvat kiinnostuvan toisistaan myös romanttisesti. Minusta silti Mitsuha suhtautuu Takin kehoon paremmalla kunnioituksella, eikä ylitä yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden rajaa (toisin, kuin Taki).


Mikä tässä tissien puristelussa sitten edes on ideana, miksi se ylipäätään on otettu elokuvaan mukaan? Sitä käytettiin pitkälti vitsinä läpi elokuvan ja myönnän itsekin hämmentyneenä naurelleeni sille elokuvateatterissa. Olen valtavasti halunnut nähdä jotakin - mitä tahansa - oikeuttavaa noissa tissikohtauksissa, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä huonommalta näyttää. Minua harmittaa, että näin hyvässä elokuvassa on näin räikeän ruma elementti.


Taki puristelee Mitsuhan rintoja ilman lupaa ja kiellosta huolimatta, ja se on seksuaalista häirintää. Olisikohan Mitsuha liittynyt kampanjaan #MeToo?










Lähteet ja lisälukemista


Your namen ohjaajan nimen ja muita yksityiskohtia tarkistin osoitteesta: http://www.leffatykki.com/elokuva/your-name, viitattu 27.11.17.


Jos et tiedä mikä elokuva Your name lainkaan on, niin hyvä spoilerivapaa arvostelu löytyy täältä: http://www.film-o-holic.com/arvostelut/your-name/, viitattu 27.11.17. (Tosin itse pidän elokuvaa parempana, kuin tämän kirjoittaja.)


Mikä #MeToo? Lue esim. Ylen juttu: Ennen #metoo -kampanjaa oli jo suomalainen someilmiö – #lääppijä-kampanjan aloittaja: "Argh! Eikö mikään muutu!", https://yle.fi/uutiset/3-9888154, viitattu 27.11.17.


#MeToo kampanjaan liittyen Disnerd dreams -blogista löytyy suomeksi uutinen Pixarin John Lasseterin jäämisestä puoleksi vuodeksi pois Pixarin ja Disneyn johdosta häirintään liittyvän epäasiallisen käytöksen takia. Löydät koko jutun täältä: http://disnerddreams.com/pixarin-john-lasseter-jaa-puolen-vuoden-sapattivapaalle-tehtavistaan/, viitattu 27.11.17.


Tuleeko mieleen muita animaatiohahmoja, jotka elokuvassaan joutuisivat seksuaalisen häirinnän kohteeksi?

torstai 23. marraskuuta 2017

Elämä alkaa ulkona

Kaksin karkuteillä -elokuvan Tähkäpään päivät täyttyvät tekemisestä. Hän harrastaa vaikka mitä: kokkausta, voimistelua, kynttilöiden tekoa, maalaamista, lukemista ja tietysti hiustenhoitoa. Silti hän aina vain ikävystyy ja alkaa kysyä itseltään: koska minun elämäni alkaa? (Englanninkielisessä alkuperäisessä laulussa kysymys on juuri tuo "when will my life begin?", suomennoksessa Tähkäpää olisi "valmis jo seikkailuun".)


Tähkäpää katsoo ulos tornistaan ja haaveilee, että jonain päivänä lähtisi pois nähdäkseen leijuvat valot. Gothel-äiti on kuitenkin opettanut hänelle, että ulkomaailma on hyvin vaarallinen paikka, kuhisemassa sairauksia, piikkipensaita ja terävähampaisia miehiä.


Tähkäpää kerää kuitenkin rohkeutensa, ja paikalle tupsahtaneen Flynnin avustamana hän viimein astuu ulos torninsa ikkunasta ja hyppää ulkomaailmaan. Silloin hänen elämänsä alkaa.


Elämä alkaa tornin ulkopuolella. Oli torni sitten oma koti, tai oma mukavuusalue, tutut piirit tai kotikaupunki.


Minä tein tänä syksynä päätöksen lähteä tornistani taas. Minä leikkasin hiukseni pois. Minä selvitin riitatilanteen. Minä opettelin sanomaan ei ja sanomaan kyllä. Minä tutustuin uusiin ihmisiin. Minä ostin junaliput tuntemattomaan kaupunkiin ilman syytä. Olen tehnyt asioita, joita olen pelännyt, ja alkanut taas muistaa, mitä siitä voi saada, kun altistaa itsensä elämälle.


Lähtekää torneistanne. Elämällä on seikkailuja teidän varallenne.



maanantai 20. marraskuuta 2017

Tänään minä piirsin


Tänään käytin taas kirjoitusaikani piirtämiseen. Postausideani ovat tällä hetkellä käytetty loppuun, joten torstaihin mennessä koitan taas katsella jotain animaatioita tai etsiskellä jotain inspiroivaa analysoitavaa jälleen.


Jos vielä jaksan, saatan tussata ja värittää tämän kuvan, mutta se jääköön myöhempiin kertoihin.


Kun piirsin noita kiharoita, revin olemattomia hiuksia päästäni, koska se ei ollutkaan mikään nopea temppu. Haha, mutta tulipahan testattua taas uudenlaisten hiusten piirtämistä.


Toivottavasti sulla on viikko alkanut hyvin.

torstai 16. marraskuuta 2017

3 animaatioelokuvaa, jotka muuttivat elämäni

Joskus yksikin elokuva saattaa vaikuttaa ihmisen elämään suuresti. Kun jokin elokuva osuu kohdalle oikeassa elämäntilanteessa, se saattaa vaikuttaa isojen päätösten tekoon tai ratkaista pitkään vaivanneen ongelman. Joskus elokuvat saattavat myös romuttaa uskomuksia tai saada aivan uusia ajatuskulkuja liikkeelle. Tässä postauksessa listaan 3 minun elämääni vahvasti vaikuttanutta animaatioelokuvaa.




1. Pocahontas

Tämä lista on aikajärjestyksessä, ja niinpä aloitan elokuvasta, joka lapsuudessa on vaikuttanut minuun eniten. Pohdin pitkään Atlantiksen ja Pocahontasin välillä, mutta päädyin Pocahontasiin, sillä sen vaikutukset tuntuvat edelleen vahvempina. (Nimesinhän minä tämän bloginkin sen perusteella.)


Olen lapsena leikkinyt Pocahontasia monet, monet kerrat. Vahva intiaanineito vaikutti niin leikkeihini kuin ajatuksiini kauneudesta (jota liipaten kirjoitin tekstin hahmojen ihonväristä vähän aikaa sitten). Pocahontas istutti mieleeni merkittävän ajatuksen naisten kyvyistä ja mahdollisuuksista, niin elokuvien hahmoina kuin arkielämässäkin. Pocahontas on selvästi aikuisempi hahmo, kuin muut Disneyn prinsessa-hahmot. Olen aina ihaillut hänen tapaansa liikkua ja olla hyvällä tavalla ylpeä. Hän ei pelkää katsoa toisia ihmisiä silmiin, edes silloin kun he ovat aivan tuntemattomia ja uhkaavat aseella. Hän tahtoo luoda rauhan oman heimonsa ja uudisasukkaiden välille ja päällikkö Powhatanin sanoin: "hän puhuu viisaudella, ikäänsä suuremmalla."


Hän katsoo asioita kauemmas kuin muut hahmot, hän näkee isomman kokonaisuuden ja katsoo sitä sydämellään. Hän on opettanut minulle hyvin paljon kunnioituksesta ja rohkeudesta ja ihmisen voimasta.


Pari vuotta sitten elämässäni oli vaihe, jolloin ahdistavissa tilanteissa ajattelin aina juoksevaa Pocahontasta. Se auttoi, sain ajatuksesta voimaa.


Minulle tärkeimmät kohtaukset Pocahontasissa:
1. Virta minne veneen vie -laulukohtauksen loppu, jossa Pocahontas katsoo vedestä heijastuvaa Kocoumia ja pohtii, ojentaako kätensä vai ei. En tiedä miksi, mutta veden heijastuma kiehtoi minua lapsena valtavasti.
2. "Oon vain sulle ihminen villi..." Tuulen värit -laulukohtaus oli ehdoton suosikkini lapsena ja rakastan sitä edelleen. Se on animaatiollisestikin tosi hienoa katsottavaa! (PS: lapsena kuulin kohdan "on iho valkea tai värin kuparin" aina vain jotenkin näin: "on iho valkea tai rikkumarin". Ajattelin, että se varmaan tarkoittaa jotain.)
3. "En väisty!" Pocahontasin juoksu estämään teloitusta on upea, ja erityinen on Pocahontasin puhe isälleen. Hän katsoo isäänsä suoraan ja saa hänet kuuntelemaan. Tuo on ollut minulle aina hyvin voimauttava kohtaus.






2. Kaksin karkuteillä

Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan uudelle paikkakunnalle ja muutin opiskelija-asuntolaan asumaan. Asuntolassa tuli useimmiten tylsää iltaisin, mutta yhdessä toisten opiskelijoiden kanssa keksimme tekemistä. Leivoimme, teimme kynsiä ja katsoimme paljon elokuvia. Disney-leffa-sivistykseni sai alkunsa tuolloin, katsoimme niitä silloin laajasti.


Ensimmäinen Disneyn animaatio, jonka katsoimme, oli Kaksin karkuteillä. En ollut pitkään aikaan nähnyt animaatioelokuvia ja jo 3D-animaation taso elokuvassa häikäisi minut. Vielä enemmän sydämeni vei elokuvan juoni. Tarina tornista karkaavasta Tähkäpäästä upposi 16-vuotiaaseen minuun täydellisesti ja ymmärsin tuolloin, mitä kaikkea animaatiolla voi kertoa. Kaksin karkuteillä -elokuvan katsomisen jälkeen aloin katsoa kaikkia animaatioelokuvia mitä käsiini sain. Tuolla hetkellä tulevaisuuteni näkymälle avautui aivan uusia mahdollisuuksia ja haaveita, jotka lopulta johtivat myös animaation opiskeluun ja tähän blogiin.


Merkittävimmät kohtaukset minulle elokuvassa olivat nämä:
1. Tähkäpään ja Flynnin joutuminen veden täyttämään onkaloon. Kohtaus tuntui väkevältä ja Flynnin hahmo aukesi siinä lisää. 
2. Gothel-äiti purkaa kukat Tähkäpään hiuksista. Kohtaukseen oli tiivistetty niin taitavasti se surullinen tunne, kun juhlat ovat ohi ja taika katoaa, etkä ehkä koskaan pysty tavoittamaan niitä ihmisiä uudelleen, joiden kanssa vietit parhaimmat hetket. Varsinkin, kun matka ulos tornista oli Tähkäpäälle niin elämää mullistava, ja rakkaus, jonka hän kuvitteli löytäneensä, lähtikin kävelemään.
3. Flynn leikkaa Tähkäpään hiukset. Koko loppukohtaus oli hyvin vaikuttava, mutta erityinen hetki oli juuri hiusten leikkaaminen. En ollut osannut odottaa tätä käännettä ja se teki syvän vaikutuksen.






3. Egyptin prinssi

Kiinnostuin katsomaan Egyptin prinssin luettuani DreamWorksin taidekirjan, jossa esiteltiin konseptitaidetta ja työvaiheita studion kaikista elokuvista. Päädyin katsomaan elokuvan elämäntilanteessa, jossa olin hyvin hukassa itseni kanssa ja ahdistunut. Asuin kaukana kaikista tutuistani ja olin kaikin puolin jumissa paikassa, joka teki minut onnettomaksi.


Egyptin prinssi on yksi vaikuttavimpia elokuvakokemuksia, joita olen koskaan kokenut, vaikka en ole ikinä nähnyt sitä edes isolta valkokankaalta. Elokuva oli ensimmäisellä katsomiskerralla niin voimallinen, että lopputekstien alettua vain itkin ja kävelin ympäri kämppääni. Olin aivan raivoissani, surullinen ja hämmentynyt. Elokuvan tarina tuntui niin pahalta: miten paljon pahaa ihmiset ovat valmiita tekemään toisilleen, ja miten armoton hahmo elokuvan esittämä Jumala oli. Egyptin prinssi saa minut aina pohtimaan isoja kysymyksiä elämässä.


Kuulostaa ehkä kohtuuttomalta, mutta Egyptin prinssin näkeminen laukaisi päälle sen hetkisen ahdistuksen elämässäni. Sen jälkeiset viikot olivat käänteentekevää aikaa, joka pakotti minut pysähtymään ja tarkastelemaan elämääni uudelleen. Pohdin tulevaisuuttani paljon ja lopulta päädyin jättämään sen hetkisen koulun kesken ja lähtemään pois paikasta, jossa voin huonosti. Egyptin prinssi oli kuin neula loputtomiin paisuvalle ilmapallolle, ja oli hyvä, että pallo räjähti käsiin, vaikkei se silloin hyvältä tuntunutkaan.


Tärkeimpinä kohtauksina elokuvassa minulle olivat:
1. Mooses löytää palavan pensaan. Kohtaus oli hyvin erilainen verrattuna mihinkään, mitä olen animaatiossa ennen nähnyt.
2. Esikoisten kuoleman yö. Elokuvan kammottavuus ja Jumalan suunnitelman epäreiluus iski kasvoille ehkä eniten tässä kauniisti toteutetussa mutta kamalassa kohtauksessa. En tiennyt, olisinko enemmän vihainen Ramesekselle, joka ei suostunut päästämään heprealaisia pois, vai Jumalalle, joka toteutti kaikki vitsaukset. Miten voidaan sanoa, että yhden ihmisen jääräpäisyyden vastuulle voidaan laittaa jumalan tekemät vääryydet?
3. Heprealaiset lähtevät Egyptistä. Laulu on ihana, erityisesti lasten laulama pätkä, vaikka tavallisesti minua ärsyttää kaikki, mikä on lasten laulamaa. Tunteeni tätä kohtausta kohtaan on silti ristiriitainen, sillä syy, miksi heprealaiset lopulta vapautettiin oli niin kauhea. Kuitenkin kohtauksessa on ihana nähdä hahmojen huojennus.










Tämän listan laatiminen oli mielenkiintoista! Olisi ihana kuulla muihin ihmisiin syvästi vaikuttaneita elokuvia, ja erityisesti tarinoita elokuvien vaikutuksista. Haluaisinkin haastaa muutamia bloggaajia tekemään oman listauksensa!


Haastan seuraavat blogit:


AnimeGarden
Disnerd dreams
Court of Eleanor
Missing Link
Rinki tinki tinki


Mitään varsinaisia sääntöjä tähän ei ole, joten voitte tuunata haastetta mielenne mukaan!
Vaikka et kuuluisi haastettuihin, tule ihmeessä kertomaan vaikka kommentteihin, mitkä elokuvat ovat olleet merkittäviä tienviittoja tai -tukkeita elämäsi aikana, tai kirjoita oma postaus!

maanantai 13. marraskuuta 2017

Kunnes tapaan toisen Johnin - Pocahontas II

Disney alkoi 90-luvulla tehdä omille animaatioklassikoilleen pikkubudjetin jatko-osia, ja oman osansa tästä sai myös vuoden 1995 elokuva Pocahontas. Jatko-osa Pocahontas II - matka uuteen maailmaan on vuoden 1998 elokuva, ja jatko-osille tyypillisesti saanut paljon kuraa niskaansa.

Myönnettäköön, ettei syyttä. Elokuvan animaatiojälkeä on monessa kohtaa varsin surkuhupaisa katsella. Varsinkin kun sitä vertaa kauniisti animoituun Pocahontas-elokuvaan, on myötätunnot huipussaan. Kyllä, pääneito Pocahontas näyttää jatko-osassaan erilaiselta kuin alkuperäisessä elokuvassaan, ja toisen päähenkilön, John Rolfen ihonväri näyttää lähes koko ajan siltä kuin hän olisi noussut kuolleista. Animaatio on halpaa ja nopeasti tehdyn näköistä. Myönnän täysin, että elokuva ei ole mainittavan laadukas. En kuitenkaan takerru nyt virheisiin ja puutteisiin, sillä elokuvassa on eräs erikoinen seikka tahdon siitä nyt kertoa.

Tämä on yksi vanhoja postauksiani, mutta halusin nostaa sen uudelleen esiin. Tämä on puolustuspuhe Pocahontas II:lle.
Pocahontasin jatko-osaa on mollattu siitä, että Pocahontas tuntuu unohtaneen täysin kaikki puheensa John Smithille, lähinnä sen kaiken "ikuisesti" -jutun. Sillä tässä jatko-osassa tapahtuu harvinainen juttu Disney-elokuvalle: päähenkilöneito eroaa edellisestään ja rakastuu uuteen mieheen.

Jotkut Pocahontasin fanit haluaisivat unohtaa koko kirotun kakkososan, joka murskaa ajatuksen Pocahontasin ja Smithin ikusesta rakkaudesta. Klassikkoelokuvassa Pocahontas lupaa Smithille tämän lähtiessä: "Tapahtui mitä tahansa, olen aina sinun. Ikuisesti." Sen sijaan jatko-osassa Pocahontas löytää uuden englantilaismiehen John Rolfen, surtuaan ensin John Smithin (luultua) kuolemaa. Lopulta Pocahontas kuitenkin löytää Smithin, mutta onkin rakastunut jo Rolfeen. Lopputulos: hän jättää Smithin, jolle vannoi rakkauttaan!

Minusta se on oikeastaan aika mahtavaa.

Disneyn leffoissa käsitellään hyvin vähän eroja, tai ylipäätään elämää ensirakastumisen jälkeen. Disneyn-elokuvien onnistuneen rakkaussuhteen voi sanoittaa kutakuinkin näin: "onnellisena elämänsä loppuun asti". Siihen ei sovi missään nimessä ainakaan "kunnes hän löytää toisen Johnin". Jos ero tapahtuu, se johtuu traagisesta kuolemasta tai muusta onnettomuudesta. Mutta miksei hyvä suhde voisi päättyä eroon?

Minusta on kauhea ajatus, ettei eroon johtanut suhde olisi voinut olla vaikka koko maailman suurin rakkaustarina. Se, että rakastaa toista ei kerro sitä, pitääkö toisen rinnalla elää silloinkin kun ei enää ole sama ihminen, eikä siihen rinnalle vain sovi. Elokuvassakin Pocahontas sanoo eräässä kohdassa isänsä antamalle korulle "se ei sovi tänne enää".

En tällä tarkoita tietenkään sitä, että ratkaisu suhteen ongelmiin olisi ero. Mutta en halua tuomita eroon johtaneita suhteita epäonnistuneiksi. Ero saattaa olla suurin pelastus, jonka suhteelle - ja rakastamalleen ihmiselle - voi antaa.
Huijasiko Pocahontas Smithiä sanoessaan olevansa aina hänen, ikuisesti?

Minusta nuo sanat jo ovat hyvästit. Ei lupausta siitä, että he koskaan enää näkisivät tai päätyisivät yhteen. Sanat ovat suunnaton kiitos ihmiselle, jonka kanssa on kokenut jotain ainutlaatuista, jota on rakastanut ja jota ei tule koskaan unohtamaan. Lupaus siitä, että sydämessään he kantaisivat toisiaan mukanaan, menivät minne tahansa. Uskon sataprosenttisesti että nuo sanat tulivat Pocahontasin sydämestä ja hän rakasti Smithiä - ja rakasti yhä vielä jatko-osassakin.

Mutta jatko-osassa Pocahontas on suuren muutoksen ja haasteen edessä. Ensimmäisen elokuvan aikana Pocahontas oli omassa maailmassaan, mutta nyt hänen täytyi lähteä kokonaan uuteen maahan, eikä hän tiennyt millainen ihminen hänen siellä tulisi olla. Hän kasvaa ja muuttuu elokuvan aikana, eikä se minusta ole paha asia. Myöhemmin huomataan, että muutos merkitsee kuitenkin sitä, että he ovat Smithin kanssa kasvaneet eri suuntiin. Se ei tarkoita, etteikö se mitä tapahtui heidän välillään aiemmin, olisi ollut aitoa. Mutta nyt, Pocahontasin kasvettua rauhanlähettilään tehtäväänsä ja Smithin innostuessa seikkailustaan ja omasta laivastaan, he ymmärtävät että suurin rakkauden osoitus jonka he toisilleen voivat antaa, on päästää toinen menemään.

"Tapahtui mitä tahansa, olen aina sinun. Ikuisesti."

Nollaako jatko-osa noiden sanojen voiman? Minusta ei. Ei millään tavalla. Nuo sanat olisi voinut lausua parvekkeella jatko-osan lopussa heidän erotessaan. Sen enempää ei kukaan voi luvata, kuin että rakkaus jäisi aina toiselle ihmiselle.

Minusta on hienoa, että Disneyltä löytyy elokuva joka kertoo sellaisesta erosta, joka ei johdu siitä että kumpikaan olisi ääliö tai olisi huijannut toista. Olkoonkin että vain jatko-osa. Pocahontas ja Smith kaiken lisäksi hoitivat eron hyvin kauniisti. Minusta on hienoa että tässä elokuvassa annetaan lupa muuttua, erota, ja rakastua uudelleen.








Lähteitä ja lisälukemista

Jos sinua kiinnostaa lukea lisää Pocahontasin hahmosta, suosittelen lämpimästi kaksiosaista tekstiä Aranan Missing Link -blogissa. Teksteistä löytyy hyviä huomioita myös Pocahontas II:sta. Pääset niihin tästä: Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 1 ja osa 2.
Jos sinua taas kiinnostaa lukea ylipäätään animaatioelokuvien jatko-osista, niin löysin aiheesta Eläköön kuvat! -blogista erään postauksen muutaman vuoden takaa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Mikä suomidubeissa toimii ja mättää?


Suomidubit herättävät minussa vahvoja mielleyhtymiä niin kammottaviin synkkavirheisiin, huvittaviin laulukäännöksiin, kuin ihaniin nostalgisiin vuorosanoihin ja Disney-leffoista arkikäyttöön otettuihin vitseihin. Minulla on ollut animaatiofanina aika polveileva viha-rakkaus-suhde suomidubbeihin ja ylipäätään dubattuihin elokuviin. Tässä postauksessa käyn läpi suomidubin vahvuuksia ja heikkouksia.
Olen piirtänyt kaikki blogin kuvat koululla, kun siellä on hyvät koneet ja piirtopöydät. Tänään kuitenkin olen piirtopöytien saavuttamattomissa, joten kuvituksena on vain tämä onnellinen ympyrä. (Halusin ottaa mukaan kuitenkin jonkin kuvan.) Olkaa hyvät.

Aiemmin halusin aina ehdottomasti nähdä elokuvat dubattuina versioina, sillä halusin päästä täysillä keskittymään juoneen, joutumatta lukemaan tekstityksiä. Silloin en osannut englantia käytännössä ollenkaan ja suomenkielisestä versiosta erinäisiä kuolemattomia lausahduksia oli helppo ottaa omaa arkikieltä rehevöittämään. Oli tylsistyttävää katsoa elokuvaa alkuperäiskielellä englanniksi, kun en ymmärtänyt puheesta vähääkään. Pidin siitä, kun tunnistin dubbaajien ääniä ja osasin kertoa, mistä elokuvista kaverini käyttämät Disney-lausahdukset olivat peräisin.

Nykyään sen sijaan tahdon aina nähdä ensin originaaliversion elokuvasta ja vasta myöhemmin tutustun eri dubbeihin, jos elokuva minua vielä kiinnostaa. Tosin Studio Ghiblin elokuvia harvoin katson suomeksi, vaikka katsoisin niitä kuinka monennetta kertaa tahansa. Minusta japanin kieli tuo noihin elokuviin jonkin hyvin merkittävän hengen, jota en halua menettää kääntämällä puheen suomeksi. Haluan nähdä elokuvat alkuperäisillä kielillä ensimmäisellä katsomiskerralla juuri siksi, että koen silloin pääseväni kaikkein parhaiten kiinni siihen, mitä elokuvantekijät ovat alun perin halunneet elokuvallaan kertoa. Varsinkin, kun osaan nykyään huomattavasti paremmin englantia, ymmärrän puhetta jo suoraan englanninkielisestä originaaliversiosta.

Katsomalla muita dubbeja myöhemmin, pääsee usein näkemään elokuvat hiukan eri vinkkelistä – ikään kuin uuden filtterin läpi. Katsonkin välillä leffat esimerkiksi islantidubilla, koska esim. monissa suomeksi julkaistuissa Disneyn leffoissa on valittavana juuri Islanti, ja se kieli kuulostaa minusta kiehtovalta.

Vähän pahoinvoivampi onnellinen ympyrä keventämään tekstiä. Olkaa hyvät.


Parasta suomidubeissa ovat vitsit – silloin kun ne ovat onnistuneita. Toisinaan originaalidubin nähneenä harmittaa joidenkin vitsien käytännössä kadonneen kokonaan suomeksi kääntäessä, mutta välillä käännös osuu juuri oikeaan hermoon ja vitsi on vielä alkuperäistäkin toimivampi. Esimerkiksi Vaianassa kohtaus, kun veneessä Vaiana yrittää kysyä Mauilta, mistä hänen yksi tatuoinneistaan tuli. Maui vastaa kierrellen, puhuen munasista. Vaiana ihmettelee, että mitä munasia, johon Maui vastaa, että se on ”mun asia.” Olin originaaliversiota katsoessani pohtinut, miten tuo vitsi mahtaa ollenkaan kääntyä suomeksi, mutta se kääntyikin mielestäni jopa paremmaksi. (Alkuperäisessä versiossa Maui puhelee Nunyasta, josta hän sitten sanoo ”Nunya (none of your) business”.)

Mielestäni dubbausten taso on suomessa suhteellisen hyvää, joskin kohtalaisen epätasaista. Monesti yhtä elokuvaa katsoessa eri hahmojen välillä on selkeä ero dubbauksen tasossa. Myös käännösten suhteen välillä työtä pääsee ihastelemaan ja välillä – no välillä ei. Toki suomen kieli eroaa hyvin paljon esimerkiksi englannista ja kun vielä huulisynkkaakin pitää ajatella, on kääntäjällä kyllä täysi työ välittää tunne, tarina ja autenttisuus suomenkilisessä versiossa. 

Laulut ovat vielä tuosta haastavampia. Niiden kun tulisi olla 

1. mukavan runollisia, mutta
2. kuitenkin järkevää suomea, ja niiden tulisi
3. kertoa alkuperäinen tarina, sisältäen mahdollisesti vielä
4. alkuperäiset vitsit ja viittaukset kuvan tapahtumiin, sekä
5. sopia laulavan hahmon suun liikkeisiin.

Ei mikään ihme, että aika usein ainakin yksi näistä viidestä jää väkisin uupumaan.

Tätä tekstiä kirjoittaessani aloin taas innostua katsomaan pitkästä aikaa elokuvia myös suomidubeillaan. Olen iloinen, että animaatioissa on tällainen mahdollisuus nähdä tutuista kohtauksista ja hahmoista eri puolia vaihtamalla kieliä ja näyttelijöitä – laadun ja kokemuksen siitä kärsimättä.




Lähteet ynnä vaikka mitä lisä-jännää aiheeseen liittyen:

Jos ääni ja dubbaukset kiinnostaa, suosittelen tutustumaan ainakin:
Disnerd dreams -blogin suomalaisista dubbaajista kertovaan postaussarjaan: http://disnerddreams.com/avainsana/suomalaiset-dubbaajat/
sekä ääninäyttelijöihin ja -näyttelemiseen keskittyvään blogiin Afurekoon.

Jos itse ääninäytteleminen kiinnostaa (mikä tuntuu olevan yleistä animaatiosta kiinnostuneiden keskuudessa), suosittelisin kyselemään pienistä animaatiostudioista ja animaatio- tai pelialan opiskelijoilta, jos heillä olisi tarvetta ääninäyttelijälle projekteihinsa: heidän kauttaan pääset helposti kokeilemaan, miltä ääninäytteleminen tuntuisi, ja luomaan verkostoa alan tekijöihin.
Olen myös itse opiskeluissa päässyt testaamaan hiukan ääninäyttelemistä ja voin sanoa, ettei se ole ollenkaan niin helppoa, tai edes mukavaa, kuin sitä saattaa ajatella (tai sitten se ei vain ollut minun juttuni).

Tarkistin Mauin Nunya-vitsin osoitteesta: tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Funny/Moana, viitattu 9.11.2017.
Sivulla on listattuna koko Vaiana-elokuvan vitsit englanniksi, plus muutamia mielenkiintoisia pikkufaktoja, kuten, että laulun You’re Welcome (Ei kestä) aikana Maui laulaa selkeästi aikovansa varastaa Vaianan veneen, mutta Vaianan (niin kuin yleisönkin) huomio on niin harhautettu, että sellainen pikku yksityiskohta ehtii mennä helposti ohi. Tajusitko sinä laulun aikana, mitä oli tapahtumassa? 

Hyviä nostoja erinäisistä onnistuneista Disney-laulukäännöksistä löytyy videolta Parhaat kohdat/käännökset Disney-lauluissa, https://www.youtube.com/watch?v=zwbKpux9BME
Tuolta Matkalla yhdessä -kanavalta löytyy myös muita dubbi-aiheisia videoita.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kuinka kohdata Mörkö?

Kysyin äidiltä pienenä, oliko se Muumilaakson tarinoiden jakso, jota kulloinkin aloin katsoa, sellainen jossa esiintyisi Mörkö. Äiti kelasi minulle VHS-nauhoilla Mörkö-jaksot yli ja sain turvallisin mielin katsoa Mörkö-sensuroituja Muumeja. Toisaalta ei äitikään kaikkia jaksoja voinut ulkoa muistaa ja homma pysyi jännittävänä, kun toisinaan kaikista äidin lupauksista huolimatta Mörkö oli joissain jaksoissa kuitenkin. (Sitten minä juoksin vaatehuoneeseen ompelukoneen taa.)




Mörkö on hyvin merkittävä hahmo Muumeissa. Ilman Mörköä Muumilaakso olisi vain hauska paikka, jossa muumit ystävineen kivasti seikkailisivat. Mörkö luo kontrastin turvallisen ja pelottavan välille ja luo Muumitalosta katsojalle turvapaikan, johon Mörkö ei koskaan pääse. Mörkö tekee Muumilaaksosta todellisen. Muumeille tapahtuu paljon pelottavia asioita, alkaen ihan luonnonmullistuksista (kuten juhannuksen tulva) ja päätyen aavelaivaan (ja niihin kammottaviin jalkoihin nukkuvien muumien päällä majakkasaarella, apua). Mörkö on sarjan hahmoille silti selkeästi se pahan ja pelottavan ruumiillistuma. Kirjoissa Mörköä käytetään jopa kirosanana. Olen hyvin iloinen, että lapsuuden suosikkisarjasta löytyy sellainen hahmo kuin Mörkö.


Myöhemmin Muumi-kirjojen kautta opin ymmärtämään Mörön hahmoa ja aloin nauttia jaksoista, joissa Mörkö sarjassakin esiintyi. Hienointa oli, että aivan niin kuin kirjojen Muumipeikkokin, minä olin aluksi pelännyt Mörköä, ennen kuin aloin kyseenalaistaa pelkoani ja Mörön pahuutta.


Kauhun välineistä elokuvissa yksi on usein veri, mutta sitä ei juuri koskaan animaatioelokuvissa käytetä. Kai sitä pidetään liian brutaalina lapsille. Henkien kätkemässä taisin ensimmäistä kertaa pienenä nähdä animaatiohahmon vuotavan verta, kohtauksessa jossa Haku lentää sisään huoneeseen paperisilppu perässään. Kuten Pekka Lehtosaari  elokuvan kommenttiraidalla sanoo, verta ei paljoa näe lapsille suunnatuissa elokuvissa, vaikka oikeastaan lapsille veren ei pitäisi olla kovin tuntematon, eikä välttämättä edes pelottava elementti. Eniten haavereita ja nirhaumia elämäni aikana minullekin on sattunut lapsena, laastareita tuli silloin käytettyä selkeästi enemmän kuin nykyisin.


Pelko ylipäätäänkin on lapsille tuttu elementti, eikä pelottavien hahmojen luomista ja lapsille esittämistä pitäisi minusta välttää. Ehkä äidin huono muisti Mörkö-jaksoja kohtaan teki minulle hyvää. Lapsena mörköjä ja monstereita löytyy milloin kaapista ja milloin sängyn alta. Mutta parasta on, jos pääseekin tutustumaan monstereihinsa, niin kuin Buu Monsterit Oy:ssä. Silloin pelko katoaa.


Vielä aikuisenakin pitäisi avata ovia omille monstereilleen ja oppia tuntemaan ne paremmin. Voihan olla, että ne pelkäävät sinua huomattavasti enemmän, kuin sinä niitä.






Lähteet ja huippua lisätutkittavaa:


Jos Mörön vertahyytävä narina ei kammoksuta sinua vielä tarpeeksi, katso Mörön esittelypätkä Japaniksi, siinä kurina on entistä kammottavampi! Löydät pätkän YouTubesta täältä: Mörön ensiesiintyminen [Japaniksi], https://www.youtube.com/watch?v=LXzav2dVoAU, viitattu 6.11.2017.
Kannattaa kurkata myös uuden Muumi-dupin mörköäänet, jos kiinnostaa, tosin ne eivät mielestäni ole yhtä onnistuneet.


Jakub Rozalski on taitava artisti, jonka löysin sattumalta monia vuosia sitten ja huomasin jokin aikaa sitten, että hän on maalannut myös Mörkö-aiheisen upean kuvan. Löydät sen täältä: God of Winter, http://jakubrozalski.artstation.com/projects/EVm0, viitattu 6.11.2017.
Vinkkaa ihmeessä, jos tiedät muita mahtavia Mörkö-teoksia!


Pekka Lehtosaaren ja Yoshiaki Takayaman suomenkielinen kommenttiraita löytyy Henkien kätkemän DVD- ja Blu-ray-julkaisuilta.

torstai 2. marraskuuta 2017

Hahmojen harvinaiset hiustyylit

Tämän torstain postauksen kirjoitusajan käytin pitkälti piirtämällä, kunnes aloin pohtia hiuksia.


Mulla on ollut viimeaikoina joku juttu, että kaikilla hahmoilla pitää olla siniset hiukset. Niinpä tämänkin piirrokseni hahmolla on. Tosin alun perin tarkoitukseni oli tehdä tälle hahmolle sellainen ponnaritupsu muutoin kaljuun päähän (Avatarin ykköskauden Zukon tapaan), mutta en saanut sitä näyttämään hyvältä ja sopimaan muuhun asuun. Joten hänestä tuli tällainen, ja tykkään kyllä noista hiuksista nyt.

Leikkasin pari viikkoa sitten hiukseni (niin kuin ihan pois) ja sen jälkeen tajusin, miten vähän kaljuja tai edes lyhythiuksisia naishahmoja media esittää. Animaatiohahmoja ei tullut mieleen kovin montaa. Ensimmäinen kalju animaatiohahmo ylipäätään, joka tulee ensimmäisenä minulla mieleen on Avatar Aang (Avatar: The Last Airbender). Sen jälkeen täytyykin pinnistää aivoja kovemmin keksiäkseen muita.

Kaljuja tai siilipäisiä hahmoja ovat ainakin Gru (Itse ilkimys), Karkkikunkku (Räyhä Ralf), Megamind (Megamind) sekä se agentti leffassa Lilo ja Stitch. Lisäksi Moanan Mauista suunniteltiin aluksi kaljua! Hänen kohdallaan täytyy sanoa, että olen iloinen, että hiukset lisättiin.

Lyhythiuksisia naisia ei ole paljoa tuon enempää. Tosin Ghiblin elokuvissa hahmojen hiukset ovat lähtökohtaisestikin huomattavasti lyhyempiä esim. Disneyn prinsessoihin verrattuna. Ghiblin hahmoista lyhythiuksisiksi mieltäisin ainakin Kikin (Kikin lähettipalvelu), Sanin (Prinsessa Mononoke) ja Satsukin (Naapurini Totoro). Länsimaisien studioiden naishahmoilta lyhyet hiukset löytyy kersantti Calhounilta (Räyhä-Ralf) ja Roxannelta (Megamind). Lisäksi leffansa aikana hiukset lyhenevät Mulanilta (Mulan) ja Tähkäpäältä (Kaksin karkuteillä). Tosin Tähkäpään kohdalla olen käsittänyt, että 2D-animaatiosarjassa, joka on tapahtumiltaan jatkoa leffalle, Tähkäpään hiukset kasvavat takaisin ja saavat vaalean värinsä takaisin. (Osaako joku sanoa, pitääkö paikkansa?)

Hahmoja suunnitellessa hiusten kanssa on kiva leikkiä, ja niitä muuttelemalla saa muutettua hahmon ilmettä paljonkin. Toivon, että myös hiustyylien monimuotoisuus otettaisi huomioon hahmosuunnittelussa paremmin.

Parasta hiuskarkkia animaation saralla tarjoilee minusta jo kahdesti mainitsemani Avatar: The Last Airbender -sarja. Sarjan aikana hahmojen pukeutumis- ja hiustyylit vaihtelevat paljonkin ja kampaukset ovat ihanan milikuvituksellisia!

Tuleeko mieleen joitain edelläkäyviä hiusdesigneja leffoista, tai kaljuja naishahmoja?



Meikä. Tosin se aikaisempi omakuva oli jotenkin näköisempi. Siitä kun vain miinustaa hiukset...







maanantai 30. lokakuuta 2017

Kun hahmon ihonvärillä on väliä

Minä kasvoin lapsuuteni Pocahontasin intiaaniprinsessan ja Atlantiksen Kidan seurassa ja heistä tuli omia sankareitani. He olivat rohkeita ja vahvoja, itsenäisiä ja urheita, juoksentelivat hiukset liehuen pitkin metsiä ja olivat kaikin puolin jännittäviä. Minusta he olivat kauniita ja halusin olla kuin he.

Minä ajattelin - ja ajattelen edelleen - että heidän ihonvärinsä on hyvin kaunis. Muistan kuinka pienenä täytin yhden kokonaisen Disney-värityskirjan värittäen kaikki naiset tummaihoisiksi. Minulla oli se kirja vielä tallessakin jokin aikaa sitten. Sivut olivat sitten täynnä tummaihoisia Helinä-keijuja, Arieleja ja jopa tummia Nala-leijonia.

Teininä minua harmitti aina kesäisin valtavasti se, kuinka nopeasti kaverini minun mielestäni ruskettuivat, kun itse jäin aina hirmu valkoiseksi. Olen niin vaalea, että ihostani melkein kuultaa läpi ja minusta se ei ollut erityisen nättiä.

Sitten tuli Frozenin Elsa. Minä, joka olin elänyt koko elämäni valkoihoisten, länsimaisten prinsessojen keskellä tunsin valtavaa iloa tajutessani miten vaalea Elsa olikaan. Elsaa vaaleammaksi ei paljoa pääse. Minusta oli ihanaa miten Elsan iho näytti juuri niin pohjoismaiselta kuin voi. Elsan hahmo sai minut katsomaan omaa ihonväriäni taas hippusen hyväksyvämmin ja arvostaen. Vaikka Frozen elokuvana ei ole minulle mitenkään erityisen tärkeä, oli sillä silti merkitystä.

Edelleen minusta tumma iho on todella kaunis, mutta olen oppinut näkemään oman paperinohuen ja -vaalean ihoni puolet, jotka tekevät siitä erityisen. Nykyään en välitä ruskettua.

Miten suuri voikaan olla merkitys sillä, minkävärisiä animaatiohahmot ovat iholtaan? Jos jo pelkästään se oli minulle hyvin merkittävää, että vaaleaihoisten prinsessojen joukossa on yksi vielä hiukan vaaleampi, kuinka merkittävää voi olla se, että tummaihoisia ja kaikin puolin etnisiä prinsessoja löytyy monenlaisina? Ymmärrän hyvin ihmisten tympäännyksen, kun maailmanlaajuinen Disney yhä uudestaan tuo markkinoille vaaleaihoisia prinsessojaan toisensa perään.
Ja puhun tässä prinsessoista, koska prinsessat ovat Disneyllä niin merkittävä konsepti, että jokainen uusi klassikkoleffan prinsessa tulee olemaan esillä hyvin pitkään. Totta kai muidenkin kuin prinsessaleffojen hahmot ovat tärkeitä, mutta prinsessat ovat Disneyllä aivan erityisessä asemassa ja saavat paljon huomiota.

Muutostakin on toki tapahtunut. Eri värisiä hahmoja näkee animaatioissa paljon enemmän kuin ennen, mutta harmillisen usein yhä vain sivurooleissa. Toki on myös esimerkiksi Moanan kaltaisia elokuvia, jotka eivät sijoitu länsimaiseen kulttuuriin, eikä länsimaisen näköisiä hahmoja ole (ainakaan tarkoitus olla). Sellaisissa elokuvissa ja tarinoissa toisaalta on isona vaarana, että luiskahdetaan oikealta raiteelta sivuun ja ruvetaan ylhäältä päin osoittelemaan kulttuurisia piirteitä ja pahimmassa tapauksessa vääristellään niitä. Moanan kaltaisten elokuvien kohdalla onkin hyvä muistaa, että niiden maailma on esitetty väkisinkin länsimaisten silmälasien läpi, ja tehty palvelemaan suuren yhtiön isoa yleisöä, eikä kerro kaikkea välttämättä oikein.


Elokuvantekijöillä on suuri valta maailman ihmisiin. Tahdon itse tulevassa työssäni olla se, joka luo uudennäköisiä prinsessoja ja tulevien lasten sankareita.

torstai 26. lokakuuta 2017

Suomi vai Finlandia?


Finlandia on Mei Noguchin, vuosina 2012 ja 2013 Suomessa julkaistu kaksiosainen sarja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Sarjassa seurataan Airia, japanilaista vaihto-opiskelijaa, joka on lapsuudesta asti ollut ihastunut joulupukkeihin ja haluaa nyt tulla oikeaksi joulutontuksi.

Tarinassa oli monia outoja juttuja. Koko ensimmäisen kirjan ajan ihmettelin, miksi Suomesta käytetään jatkuvasti sanaa Finlandia ja pisteeni mangaa kohtaan laskivat jokaisella kerralla kun ”me täällä Finlandiassa” sitä ja tätä. Manga oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että tartuin toiseenkin osaan. Toisen osan alussa ystävällisesti minulle kerrottiin, että Finlandialla ei tarkoiteta sarjassa Suomea, vaan Finlandia on eräs kaupunki Suomessa napapiirin paikkeilla. Ei tosin mainittu missään välissä, että kuvitteellinen kaupunki, mutta tuo tieto helpotti suunnattomasti suhtautumistani sarjaan. Olin jo miettinyt, miksi suomentaja ei ollut kirjoittanut Suomi, vaikka alkuteoksessa olisi jotain häikkää Suomen nimen ulkoasussa ollutkin.

Lisäksi liuta muitakin hassuja yksityiskohtia tuossa kuvitteellisessa Finlandia-kaupungissa ja sen asukkaissa oli. Tosin ne asiat pomppasivat silmään kenties lähinnä siksi, että paikoitellen sarjassa oli onnistuttu tavoittamaan ihan hyvinkin suomalaista henkeä. Erityisesti kesäiset maisemat ja männyt olivat ihanan suomalaisia.

Ilahduin myös siitä, miten sarja käsitteli saamelaisuutta. Ensimmäisessä kirjassa ja vielä toisenkin puolella vähän kiristelin hampaita sarjan esittämien saamelaisten kuvaukselle, mutta lopulta kaikelle löytyi selitys – asia, joka on valitettavasti totta nykypäivän turistipaikoissa.

Tosiaan, Airi tuli vaihto-oppilaaksi Suomeen jonkinlaiseen tonttukouluun. Tuossa koulussa oli high school piirteitä ja muutenkin tonttujen ja joulupukkien (parrattomien joulupukkien, voi apua) kouluttaminen tuntui vähän hassulta. Tonttuja ja pukkeja koulutettiin siis turismiin, viihdyttämään lapsiperheitä ympäri vuoden tuolla Finlandian kaupungissa. Toisaalta olen iloinen, että tonttuja ei ainakaan koulutettu missään velhokoulun kaltaisessa paikassa maagisiksi otuksiksi.

Mei Noguchi oli perehtynyt Suomeen, ja jotkin suomalaiset yksityiskohdat olivat ihan huippuja. Vaikka jotkin asiat olivat hyvin kärjistettyjä ja alleviivattuja, ilahduin esimerkiksi Iittalan astioista valtavasti. Jotkin suomalaisten nimet tosin olivat vähän erikoisia, kuten Cain ja Jurin. Yksityiskohtia ei onneksi liikaa ollut ahdettu Suomi-viitteillä ja niiden putkahtelut esiin olivat ilahduttavia (paitsi silloin, kun faktat olivat jotenkin pielessä).

Tarinan sijoittaminen vieraaseen kulttuuriin on aina riskialtista ja pohjamateriaalia ja tietoa on hankittava niin paljon kuin käsiin vain saa. Vaikka ulkomaalaiselle pienet virheet eivät ollenkaan edes näy, ne saattavat tuntua typeriltä tai pahimmassa tapauksessa loukata niitä, jotka kuuluvat käsiteltävään kulttuuriin oikeasti. Tätä teemaa käsiteltiin jopa sarjan aikana.

Oli hyvin mielenkiintoista lukea manga, tai ylipäätään mikä tahansa teos, joka sijoittuu Suomeen, vaikka tekijä ei olekaan suomalainen. En muista törmänneeni tämän tapaiseen oikeastaan koskaan aikaisemmin. Sain hyvän muistutuksen, miten tärkeää on hankkia materiaalia ja tehdä taustatyönsä kunnolla. Vaikka virheitäkin löytyi, oli Mei Noguchi onnistunut mielestäni hyvin, olen iloinen, että mitään liian kliseistä hän ei esimerkiksi ollut ottanut mukaan. Uskon, että Japanissa tämä antaa nuorille Suomesta kiinnostuneille itse asiassa aika hyvänkin tietopaketin.

Tarina kulki jouhevasti ja vaikka joitain omituisuuksia oli vaikeampi sulattaa sen takia, että ne oli tuotu niin tuttuun ympäristöön (en usko, että olisin hämmentynyt pukkeja sydämestään fanittavasta Airi-tytöstä niin palon, jos tarina olisi sijoittunut vaikka Amerikkaan tai Japaniin). Tarinassa oli lopulta syvempiä aineksia kuin olisin alun perusteella osannut ollenkaan odottaa. Tämä oli hyvää luettavaa, ja vaikka voisin tämän Hopeasokerimestari ja musta keiju -mangasarjan ohella sijoittaa "teinimangaksi", tämä viihdytti kuitenkin oikein hyvin. Hahmoihin ehti tutustua hyvin ja visuaalisuudeltaan sarja toimi – ei liikaa koreilua, mutta helppoa ja kaunista seurattavaa. Tosin Airin ulkonäkö tuntui olevan alati pienessä liikkeessä ja alussa minun oli vaikea erottaa Tuure ja Cain toisistaan.

Harmi, että tässä oli vain kaksi osaa. Vaikka tarina ei jäänyt kaipaamaan mitään lisää, olisi näitä mielellään lukenut useammankin. Oli kutkuttavaa lukea Suomesta!



Lähteet:
Julkaisutietojen tarkistus: Finlandia, https://tokio.fi/manga/finlandia, viitattu 26.10.17

PS: Jouluun on tänään 60 päivää!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Hiljainen Eilisen kuiskaus


Eilisen kuiskaus on Isao Takahatan ohjaama, vuonna 1991 valmistunut elokuva, joka sai Suomessa ensi-iltansa vasta vuonna 2016.

Elokuva kertoo 27-vuotiaasta Taekosta, joka lähtee Tokiosta viettämään kesää maatilalle Yamagataan. Matkaan tuntuu lähteneen myös hänen viidesluokkalainen itsensä, joka kaipasi päästä kesäksi Tokiosta pois, kun kaikki luokkalaisetkin lähtivät. Taeko on elämässään taitekohdassa ja muistoja vuosien takaa alkaa virrata mieleen. Pieniä, mutta niin todellisen kauniita ja rumia muistoja.

Taekolla on ihanat farkut!

Eilisen kuiskaus ei ole eeppinen elokuva, ei mitään sinne päinkään. Elokuva pysähtyy joihinkin hetkiin niin pitkäksi aikaa, että itse joissain kohdissa harhauduin ajattelemaan aivan muita asioita.  Välillä pidin elokuvaa myös tylsänä. Vähän niin kuin Isao Takahatan toista, uusinta, elokuvaa Prinsessa Kaguyan tarua, jossa tunnelmoidaan joskus pitkiäkin aikoja metsän eläimissä ja luonnossa (sitäkin pidin tylsänä aluksi). Mutta kun olin katsonut Prinsessa Kaguyan tarun, katsoin sen vielä uudestaan ja se on yksi suosikkielokuvistani nykyään. Erityisen kaunis on elokuvan loppu ja sen musiikki.

Pidin Eilisen kuiskauksen välittömistä ihmishahmoista ja siitä, miten siihen oli onnistuttu vangitsemaan pala elämää niin taitavasti. Myös tämän elokuvan loppu oli erityisen onnistunut ja nosti elokuvan silmissäni keskinkertaisesta hyväksi. Luulen, että jos olisi elänyt 1960-luvulla, toisi tämä elokuva vielä melkoiset nostalgiapärinät mukanaan, sillä paljon viittauksia 60-lukuun löytyi, toki 60-luvun Japaniin eikä Suomeen.

Nytkin silti elokuva heitti minut takaisin omalle ala-asteelleni viidesluokkalaisen minäni luokse. Viitosluokka oli kyllä siitä hyvä valinta elokuvaan, että se oli valtavan herkullista aikaa, silloin kaikki uusi ja jännittävä oli edessä ja vaikkei aina ollut kivaa olla 11-vuotias, oli se silti aika ihanaa unelmoinnin aikaa. Vielä ei tarvinnut murehtia yläastetta, mutta ei toisaalta ollut enää ihan niin lapsikaan kuin ennen.

Vaikka minulla on olo, että minun pitäisi oppia nautiskelemaan hitaasta kerronnasta enemmän, olisin itse tiivistänyt elokuvasta noin 20 minuuttia pois juonen kärsimättä lainkaan. En toki tiedä, kuinka tunnelmalle sitten olisi käynyt. Luulen, että ellen harrastaisi elokuvia ja olisi niistä valtavan kiinnostunut erityisesti tulevan ammattini kannalta, olisin jättänyt tämän kesken ensimmäisen puolen tunnin jälkeen hitauden vuoksi.

Animaatio oli kaunista, en minä Studio Ghiblin töiltä muuta voisi odottaakaan. Pidin erityisesti Taekon hahmodesignista ja hänen hymyillessään selkeästi erottuvista poskipäistä. Muutenkin pidän hahmoja onnistuneina.

Nyt olen nähnyt jokaisen Ghibli-elokuvan, ja olo on jotenkin tyyni, mutta surullinen. Okei, Naapurini Yamadat olen katsonut vain pätkissä (tiedän, tiedän, niin ei saisi ikinä tehdä ja sitten väittää nähneensä elokuvaa, apua). Tiedä sitten, onko Studio Ghibli lopettamassa vai ei, kovin pitkään sitä on uhkailtu, mutta ihan kuin olisin kuullut, että Miyazakilta olisi jotain uutta vielä tulossa...


Lähteet ja lisälukemista:
Vuosilukuja ja tietojen tarkistusta (ja yllättäviin faktoihin törmäämistä: Eilisen kuiskauksen alkuperäinen nimi Omohide poro poro tarkoittaa "pisaroittain esiin kumpuavia muistoja") Episodin artikkelista: Eilisen kuiskaus, http://www.episodi.fi/elokuvat/eilisen-kuiskaus/, viitattu 23.10.17.

PS: Kolmen viikon kuvausrupeama on nyt ohi! Oli kamalan kivaa päästä kuvauksiin mukaan. Tästä jatkuu taas tavanomainen maanantai-torstai -postaustahtini, joka jatkuu marraskuun lopulle asti. Sen jälkeen jätän blogin taas taakse, kenties palaten myöhemmin jälleen takaisin.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Susiprinsessa tai jumalan lapsi - Prinsessa Mononoke


Prinsessa Mononoke on ohjaajamestari Hayao Miyazakin elokuva vuodelta 1997. Suomeen Mononoke löysi tiensä vasta vuonna 2010, ja minä näin sen ensimmäistä kertaa joskus vuoden 2015 paikkeilla. Prinsessa Mononoke kertoo Ashitaka-nimisestä nuoresta miehestä, joka saa jumalalta kirouksen sisäänsä. Ashitaka lähtee etsimään kiroukseen parannusta maailmassa, jossa ihmiset ovat sodassa jumalia vastaan, mutta vain jumalilla on mahdollisuus häntä auttaa.

Tulin pohtineeksi tässä, että kenestäköhän tuo Sanin turkis on tehty?

Katsoin tämän elokuvan nyt toista kertaa, eikä se päässyt sykähdyttämään aivan samalla volyymillä kuin ensikatsomiskerrallaan. Pääsin tällä kertaa kuitenkin paremmin päähenkilö Ashitakan pään sisään, aiemmin hän on tuntunut hyvin irralliselta hahmolta koko tarinasta.

Jotkin epäloogisuudet juonessa ja hahmoissa pistivät tällä kertaa erityisesti silmään. Päällimmäisenä ehkä Ashitakassa se, ettei hän millään tavalla muistellut kotiaan sieltä lähdettyään, vaikka alussa hän lupasi muistavansa siskonsa aina. Kun sitä miettii, taitaa tuo olla aika yleistä tällaisissa sankaritarinoissa, joissa sankari repäistään tavallisesta arjesta seikkailuun. Erityisesti kun seikkailu perustuu jatkuvaan liikkeeseen, eikä niinkään sankarin mielen sisäisiin tapahtumiin.

Myös Ashitakan kiintymys Saniin tuntui liian heppoiselta ja irralliselta. Olisin halunnut kuulla syitä moniin tapahtumiin lisää, mutta erityisesti tähän. Heidän väliseensä suhteeseen oli vaikea päästä sisälle. Tosin, ehkä tilannetta voisi lukea niinkin, että Ashitakan muuten niin järkkymätön luonne rakoili tässä: todellisuudessa hän tunsi itsensä heikoksi ja turvautui Saniin ja halusi häneltä lohtua. Sanin kiinnostus Ashitakaan taas tuntui nousevan uteliaisuudesta uudella tavalla käyttäytyvästä ihmisestä, joka tuntuu olevan enemmän jumalien puolella kuin yksikään rautasulaton ihmisistä.

Eboshin hahmo on hyvin monitasoinen ja siksi pidän hänestä paljon – ja en pidä. Rautasulatto ja eritoten sen naiset kiehtovat minua kerta toisensa jälkeen. Rakastan tarinoissa kaikkia uudenlaisia yhteiskuntia ja suvantohetkiä, joissa juoni kulkee verkkaisemmin ja päästään kurkistamaan tapahtumapaikan arkeen. Myös kaikki valmistautuminen ja treenileirit ovat mielestäni valtavan ihanaa seurattavaa, en oikeastaan edes tiedä miksi.

Katsoin tällä kertaa Prinsessa Mononoken suomidupeilla. Joissain kohdissa tuntui, että näyttelijät lukivat vain vuorosanat paperilta, tietämättä mitä kohtauksissa oikeasti tapahtuu. Mielestäni kokopitkissä elokuvissa ei saisi tulla sellaista tunnetta. Joko dupin ohjaus oli pielessä tai näyttelijät eivät aivan osanneet asiaansa. Äänet kuitenkin sopivat hahmoille mukavasti ja tarinaa pääsi eri tavalla seuraamaan, kun ei tarvinnut keskittyä tekstityksiin ollenkaan.

Sanin ilmeitä ja erityisesti silmiä on aina kiehtova seurata. Hahmoon on onnistuttu tuomaan selkeä ero toisiin ihmisiin verrattuna ja villiä susityttöä oli mahtavaa seurata. Hän on ehdottomasti elokuvan kantava voima, vaikka eivät muutkaan hahmot tarinaa suinkaan päästä laahaamaan.

Jälleen Prinsessa Mononokessa, niin kuin monissa muissakin Studio Ghiblin elokuvissa hahmot tuntuvat olevan elokuvan parasta antia. Ikinä ei ensimmäisellä katsomiskerralla voi luottaa varmaksi minkään hahmon luonteeseen. Ja useammallakin katsomiskerralla ristiriitaiset hahmot antavat pohdittavaa tällaiselle länsimaisen hyvä-paha -tarinankerrontaan vastentahtoisesti uponneelle katsojalle. Nuo ristiriitaiset hahmot, kuten Ashitakaa alussa auttanut pyylevä munkki (jonka nimeä en tiedä, enkä muista), kertovat niin syvällä tavalla ihmisluonteesta.

Sen ihmisluonteen typeryyttä tekee kipeää katsoa aina vain. Esimerkiksi tässä elokuvassa, jossa ihmiset haluavat voittaa jumalat, erityisesti tappaa peurajumalan saadakseen kuolemattomuuden, he ovat valmiita tuhoamaan elämän saadakseen sen.

Ihmisten logiikka on aukoton
Animaatio oli kaunista katseltavaa. Tosin jotkin liikkeet, erityisesti eläinten juokseminen ei yllä kauniimpien näkemieni eläinanimaatioiden pariin. Onneksi niissä silti liikkeen omituinen vaivattomuus ja jäykkyys ei häiritse tarinan kulkua. Yksi parhaista eläinkohtauksista elokuvassa on Ashitakan ratsun (jonka senkään nimeä en muista, apua) haavoittuminen ja sen kieltäytyminen jäämästä yksin, ja siinä animaatio onnistui mielestäni eläinhahmojen kohdalla parhaiten.

Kuten sanottua, Ashitaka tuntuu vähän liian hyväsydämiseltä. Hän on vähän niin kuin Frodo, keskellä suuria tapahtumia, mutta melko tasapaksu hahmo sinällään, että tarttumapintaa ei paljoa löydy. Haluaisin kuulla edes miksi Ashitaka onnistuu olemaan niin rauhallinen, varsinkin kun kirous hautoo vihaa hänen sisällään.

Ashitaka myös puhuu itsekseen. Se on ensimmäinen asia, jota meidän kiellettiin käsikirjoittamisen tunnilla tarinoihimme kirjoittamasta. Osittain siitä syystä animaatiohahmoilla on niin paljon eläinystäviä, niiden kanssa jutellessa ei katsoja ala epäillä päähenkilön mielenterveyttä niin paljoa. (Toinen keino on tietysti laulaminen.) Mutta kuten kirjoittamisessa, elokuvissa pätee sama ”näytä, älä kerro” -sääntö, jota toivoin useammassakin kohdassa Prinsessa Mononokea noudatettavan.

Äänet kaikille yliluonnollisille olioille ja ilmiöille oli mielestäni tehty hyvin. Erityissuosikkini oli pienten valkoisten metsänhenkien kalinaääni. Vaikka pystyn melkein näkemään mielessäni soittimen, tai esineen, jollaisella ääni oli niille tehty, tuntui ääni tulevan juuri kyseisitä otuksista. Jumalten puhe taas tuntui omituiselta, ei tosin enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Sen olisin ehkä itse tehnyt toisin. Ja kun huulisynkkaa puheensa kanssa jumalilla ei millään tapaa ollut, olisivatko he voineet vain pitää suunsa kiinni puhuessaan, koska en usko puheen välttämättä jumalien kohdalla tulevan heidän suustaan ollenkaan. Toki katsomista ja seuraamista helpotti se, että puhujan suu liikkui auki ja kiinni. Olen iloinen, että peurajumala ei puhunut ollenkaan.

Prinsessa Mononoke on eeppistä fantasiaa, hyvin upeaa sellaista. Rakastan sitä, miten voin luottaa Studio Ghiblin elokuviin ja siihen, että saan aina katsottuani jotain ajateltavaa niin ammatillisesti animaation ja tarinankerronnan kautta kuin noin muuten, omaan pieneen päähäni.

Juoni oli monitahoinen seikkailu ja sen kaari selkeä ja vahva. Tämä elokuva on oma maailmansa, sellainen, jonka nähtyään elokuvateatterissa jää ulos päästyään pällistelemään että ”aivan, tuoltahan näyttää liikennemerkki”. Vaikka suosikkeihini Prinsessa Mononoke ei lukeudu, kertomuksena ihmisistä se on hieno. Ja voisin katsoa sen taas, vain nähdäkseni prinsessan yhä uudelleen.







Lähteet ja lisälukemista
Julkaisuvuodet tarkastin tästä postauksesta (tekstissä hyvä pointti James Cameronin Avatar-elokuvasta!): Ärhäkkä susiratsastaja - Prinsessa Mononoke (1997) (*****), http://www.elokuvablogi.com/2010/07/arhakka-susiratsastaja-prinsessa.html, viitattu 16.10.17

maanantai 9. lokakuuta 2017

Susilapset ja muita kuulumisia

Susilapset on Mamoru Hosodan kolmiosainen manga, joka julkaistiin suomeksi vuonna 2016. Manga pohjautuu tekijän omaan elokuvaan Susilapset vuodelta 2012. Kiinnostuin mangasta luettuani siitä joitain arvosteluja ja nähtyäni elokuvan trailerin (itse elokuvaa en ole nähnyt). Luin mangan kaikki osat putkeen ja ne pitivät hyvin otteessaan. Lopulta Susilapset ei kuitenkaan sykähdyttänyt niin paljon, kuin olin kenties toivonut.


Tarina oli ihanan arkinen ja aito. Kenties susien ulkonäkö tässä mangassa oli vähän turhan häiritsevä minulle, joka en ole lukenut minkäänlaisia koiratarinoita, enkä ole tottunut katselemaan tämäntyyppisiä mangasusia. Ne olivat minusta jopa vähän koomisia, niinkin paljon, että se jo häiritsi lukemistani. Hiustenkaltainen harja susilla taisi olla minulle liikaa, vaikka toisaalta se toi hyvin ilmi, että kyse oli ihmissusista, eikä tavallisista susista. Ja tyytymättömyyteni ei kyllä rajaudu vain mangassa esiintyviin susiin, en muista oikein missään sarjakuvassa tai animaatioelokuvassa nähneeni sutta, joka olisi ulkonäkönsä puolesta minusta jotenkin miellyttävä tai sykähdyttävä. Monet esim. Disneyn susista ovat varsin kummallisen näköisiä (kulahtaneita, muhkuraisia, omituisen värisiä, tai muuten vain erikoisia).

Olen muuten monesti miettinyt julkaistessani mielipiteitäni mangoista ja animeista, että voinko sanoa ääneen kaikkia mieleeni tulevia asioita. Kajoanko johonkin, mistä en oikeasti tiedä mitään? Ärsytänkö joitain susia rakastavia mangalukijoita sanomalla, että minusta ne näyttävät huvittavilta? Ja kirjoitettuani joitain asioita tai huomioita mangoista ylös, pohdin miten hölmöltä ajatukseni saattavat kuulostaa jollekulle sellaiselle, joka on törmännyt mainitsemaani asiaan jo monista eri kulmista, vaikka se minulle olisi aivan uusi (koska koko mangan ja animen maailma on minulle vielä kovin uutta ja ihmeellistä).

Kun aiemmin kirjoitin tätä blogia, käsittelin lähes ainoastaan Disneyn tuotantoa, mitä nyt vähän Pixaria ja DreamWorksiakin, ja vähän myös Studio Ghiblia. Olen tässä tänä syksynä postaillessani monesti miettinyt, pitäisikö vain palata tutuille urille puhumaan asioista, joista minulla on oikeasti paljon tietoa, eikä yrittää sorkkia jotain, mihin en ole kuin vasta tutustunut.

Paha sanoa, mitä itselle nyt pitäisi vastata. Koitan kirjoittaa niistä aiheista, mistä minulla tekstiä helposti tulee ja yritän suodattaa mielestäni pois olon, etten saisi puhua asioista, joista en tiedä kaikkea. Luulen, että olen ainakin hetkeksi sanonut Disneysta jo kaiken sanottavani, joten tahdon kaivaa uusia maita. Ja haluan myös sanoa, että tarkoitukseni ei tosiaan ole loukata ketään ja koittakaa kestää jos sanon jotain tosi typerän huvittavaa, haha! Minua saa myös sivistää, siitä ilahdun aina eniten.

Oli miten oli, Susilapset oli piirretty kauniisti. Tarinan rakenteessa parasta oli se, että siinä sai seurata perheen matkaa pitkän ajan. Tarina ei ole suuri ja eeppinen, lähinnä kaunis ja hiljainen. Joissain kohdissa jäin selkeästi kaipaamaan asioiden tarkempaa käsittelyä. Tapahtumien pureskelu ja kokeminen jäi lähes täysin omalle vastuulleni. Hahmoihin oli vaikea päästä sisälle, mutta pienenä tarinana tämä oli oikein kaunis.

Alkuasetelmissa olisi kyllä ehdottomasti ollut potentiaalia enempäänkin. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko Susilapset elokuvana enemmän minun mieleeni. Mamoru Hosodalta tuli noin vuosi sitten Suomenkin teattereissa esitetty Poika ja peto, josta pidin, joten asetelma ainakin lupaa hyvää.





PS: Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, minulla on tällä hetkellä meneillään elokuvaopiskelijoiden lyhytelokuvien kuvauksia, joissa olen mukana erilaisissa työtehtävissä. Niistä johtuen torstaisia julkaisuja ei tule nyt vielä kahteen viikkoon.

Viime viikolla oli ensimmäiset kuvaukset ja ne ovat nyt onnellisesti ohi. Olin äänitiimissä assistenttina ja tein myös kaikenlaista juoksupojan hommaa silloin kun ehdin. Kuvaukset olivat ulkona, sää oli varsin oikullinen ja koko päivä oli seisomatyötä (johon tällainen laiskistunut animaattori ei ole kovin tottunut). Näin ollen väsymys painaa päälle, mutta onneksi välissä oli viikonloppu ja tämän viikon kuvaukset toteutetaan täysin sisätiloissa (mitä luksusta!).


Väsymyksestä huolimatta olen tyytyväinen, että olen animaattoriudestani huolimatta päässyt mukaan elokuvapuolen opiskelijoiden töihin. Tekee hyvää saada vaihtelua tavanomaiseen super-itsenäiseen (ja suhteellisen yksinäiseen) väkertämiseen koneen ääressä.


Tämä postaus oli aikas sillisalaattia tällä kertaa, katsotaan mitä saan ensi viikoksi aikaan, kun on vielä toisetkin kuvaukset takana.


Olisi muuten hienoa kuulla sinusta jotain. Miten olet eksynyt blogiini, mitä sinulle kuuluu ja mikä on lempivärisi? Olen tänä syksynä kirjoittanut vähän jotenkin jäyhemmin, ikään kuin itselleni vain, mutta minusta olisi ihana kuulla, keitä siellä on lukemassa ajatuksiani!







Lähteet ja lisälukemista


Susilapset julkaisutiedot tarkistin osoitteesta https://tokio.fi/manga/susilapset, viitattu 9.10.17.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Sisäisen teinin hemmottelua Hopeasokerimestarilla


Hopeasokerimestari ja musta keiju on kaksiosainen manga, jonka sattumalta otin kirjastosta mukaani hakiessani Tuulen laakson Nausicaät. Kannen nätti kuva iski lujasti sisäiseen teiniini, mutta mietin, mahtaisiko sarjalla olla minulle enää parikymppisenä mitään annettavaa.
Tarinan päähenkilön nähtyäni ajattelin pitkistyväni kuoliaaksi. Päähenkilö on Ann, 15-vuotias tyttö, joka pukeutuu sieviin mekkoihin ja haluaa kunnianhimoisesti tulla suureksi hopeasokerimestariksi – siis muovailemaan sokerista nättejä herkkuja. Okei, jatkan vielä muutaman sivun, minä ajattelin.

Ja kannattihan se jatkaa. Vaikka alku ei lupaa suuria, alkaa tarina saada lopulta siipiä alleen. Tarinassa ihmiset ovat alistaneet keijut orjikseen viemällä keijun toisen siiven. Se, joka omistaa keijun siiven, omistaa keijunkin, sillä keiju ei voi elää ilman siipeään. Irrotettu siipi on myös edelleen sidoksissa keijuun niin, että jos omistaja vahingoittaa siipeä, hän vahingoittaa keijuakin.

No, näillä eväillä tarina alkoi saada jo mielenkiintoisempia piirteitä, sillä Ann, tyttö joka haluaa olla vain kiva kaikille ja puolustaa heikompiaan, päätyy ostamaan itselleen omaa keijua, orjaa. Hän tarvitsee henkivartijaa matkalleen vaarallisten maiden läpi. Ja läpi on tietysti mentävä, jos meinasi sokerimestariksi, eikä halua myöhästyä kaupungista, jossa tärkeä sokerikilpailu järjestetään.

Ann valitsee vaarallisen ja ilkeän (ja komean, totta kai) soturikeijun saadessaan sen halvalla, ja he lähtevät matkaan. Keiju lopulta kertoo nimekseen Schar, ja Ann lupaa palauttavansa hänen siipensä heti, kun he vain pääsisivät päämääräänsä. Scharia naurattaa.

Schar alkaa pehmetä matkan edetessä. Hänen kovuutensa ja ilkeytensä lähtevät murenemaan minusta kuitenkin turhan heppoisin perustein. Ei aivan niin pian, kuin olin pelännyt, mutta olisin mielelläni seurannut pidempään, miten Annin suhtautuminen keijua kohtaan olisi esimerkiksi muuttunut, jos Schar olisi usein yrittänyt väkisin saada siipeään takaisin. Miksei Schar surmannut tyttöä tämän nukkuessa ja vain ottanut siipeä?
Mielestäni tarinan ideassa olisi ollut potentiaalia eeppisempiinkin mittoihin. Erityisesti siiven omistamiseen liittyvää ristiriitaa olisi minusta saanut käsitellä enemmän, siitä olisi saanut irti vaikka mitä, jos olisi vain ottanut! Nyt sitä käytettiin oikeastaan vain osoittamaan, että sitä ei käytetty, eli osoittamaan lähinnä yhtä Annin luonteenpiirrettä.

Tarina saatettiin sopivasti loppuun, eikä sitä jäänyt suuremmin janoamaan lisää. Hopeasokerimestari ja musta keiju toi hyvän mielen ja oli suhteellisen inspiroiva (erityisesti siksi että oma mieli lähti paikkaamaan tarinan puuttuvia aukkoja ja hylättyä potentiaalia). Alto Yukimuran piirrosjälki oli nättiä ja tarina liikkui jouhevasti eteenpäin. Vaikka juonessa oli paljon ennalta arvattavuutta, se ei juuri haitannut, ja lopetuksessa oli mukavasti myös hiukan raikasta otetta. Ihanalla tavalla jätettiin asioita auki, eikä kaikkea työnnetty lukijan naamaan tai selitetty puhki.

Hopeasokerimestari ja musta keiju on tehty Miri Mikawan ranobesarjan pohjalta. Minua kiinnostaisi tietää, miten alkuperäisessä juonessa tapahtumat etenevät ja onko manga tehty suoraan niitä mukaillen. Toivon, että ranobesarjassa tarinan aineksia olisi hyödynnetty tehokkaammin.



Lähteet ja lisälukemista:
AnimeGarden-blogista löytyy arvostelu, josta tarkistin hahmojen nimiä ja tekijöitä tähän tekstiin. Hopeasokerimestari ja musta keiju - suolaista ja makeaa, https://writerwithoutpants.blogspot.fi/2016/11/hopeasokerimestari-ja-musta-keiju.html, viitattu 2.10.17.
Mikä on ranobesarja? Jos olet yhtä pihalla kuin minä olin, käy pikasivistämässä itseäsi Wikipedian avulla: Light novel, https://en.wikipedia.org/wiki/Light_novel, viitattu 2.10.17.

torstai 28. syyskuuta 2017

Tuulen laakson soturiprinsessa


Tuulen laakson Nausicaä on vuosina 1982-1994 ilmestynyt seitsemänosainen Hayao Miyazakin manga, jonka pohjalta valmistui Studio Ghiblin perustamista edeltänyt elokuva Tuulen laakson Nausicaä vuonna 1984. Elokuvan olin nähnyt jo aikaisemmin ja kiinnostuin siksi ottamaan tarkemmin selvää tarinasta sarjakuvamuodossa.

(Pahoittelut muuten Nausicaä-nimen taivutuksesta tässä tekstissä. Minulla ei ollut muistikuvaa enää kuinka se tuli taivuttaa, joten tein sen hyvin suomalaisittain ja niin kuin parhaiten taisin. Jos joku tietää, niin minua saa sivistää.)

Tuulen laakson Nausicaä kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat ajaneet maailmansa jo kertaalleen tuhoon ja ovat huolestuttavasti suistumassa siihen uudestaan. Maa on lähes elinkelvotonta monin paikoin ja yhä leviävä saastemeri, fukai, uhkaa viimeisiäkin kyliä ja kaupunkeja. Saastemeren sydämessä elävät suuret ötökät, joista upeimpia ovat viisaat oomut. Ötökät levittävät saastemeren itiöitä vielä puhtaille maille, ja ihmiset pelkäävät ja vihaavat niitä. Yhdestä pienestä kylästä, Tuulen laaksosta, löytyy kuitenkin nuori prinsessa Nausicaä, jonka sydän on ötököillekin avoin.

Nausicaä osaa rauhoittaa raivostuneet ötökät ja ratsastaa tuulella, apunaan oma lennokkinsa, mehve. Tuulen laakson Nausicaässa on paljon uusia mehven kaltaisia fantasiasanoja, mutta ne istuvat hyvin tarinaan. Tarinan kieli oli muutenkin hyvää, vain silloin tällöin joidenkin sanojen suomennokset pistivät silmään, eniten ehkä häiritsi hyväksyvä, suurinpiirtein ”selvä” -sanaa tarkoittanut ”sain”. Tuota termiä käytettiin usein käskyjä vastaanottaessa. Uskon, että japaninkielisessä versiossa sana on ollut ”hai”. Voihan olla, että sotilaallisia käskyjä vastaanottaessa ”sain” on jollain tapaa olemassa oleva käytäntö edes jossain kielessä, (mistäpä minä tiedän), mutta mielestäni sanan olisi voinut hyvin korvata sanomalla ”selvä” tai ihan ”kyllä”.
(Edit. 2.10.17.: "Sain" on kuin onkin suomenkielessä sotilaskielessä käytössä, ja japaniksi sana ollut todennäköisesti "ryokai".)

Muilta osin suomennos oli sujuvaa ja kirjat toimitettu huolella, juurikaan edes kirjotusvirheitä ei löytynyt (paitsi jostain syystä sarjan viimeisessä, seitsemännessä osassa - liekö tullut sitten kiire vaan sen osalta).

Tarina kertoi sodasta, ja oli hyvin taistelupainoitteinen. Miyazakin myöhemmille töille ominaiset kauniit tai tunnelmaiset hengähdyshetket olivat hyvin vähissä. Toisaalta se toi sodan vääjäämättömän läsnäolon tunnelman hyvin esiin, sodasta ei kerta kaikkiaan päässyt eroon. Ihmistenvälisille suhteillekaan ei tuntunut jäävän niin paljoa aikaa, että ne olisivat selkeästi ehtineet kehittyä – ja silti monet hahmot ovat lopussa muuttuneet ja kasvaneet. He ovat alkaneet tavoitella uusia asioita. Minusta se oli hienoa, sivuhahmotkin tuntuivat eläviltä ja kokevilta ihmisiltä.

Miyazakin töissä olen aina ihaillut suunnatonta myötätunnon taitoa. Miyazaki laittaa hahmonsa antamaan anteeksi, ja näyttää kuinka aluksi pelottavat asiat muuttuvat ajan myötä olennoiksi, joista tulee vain vähän surullinen olo. Länsimaisessa animaatiossa ja kulttuurissa myötätuntoa pahoiksi koetuille hahmoille ei juuri näe, eikä pahat tai pelottavat hahmot myöskään muutu useinkaan vaarattomiksi tai merkityksettömiksi tarinan edetessä. Miyazakin tuotannossa tällaisia esimerkkejä kuitenkin löytyy, mm. Turhatar Liikkuvassa linnassa ja Yubaba Henkien kätkemässä. Muutenkin Ghibliläisessä maailmassa hyvyys ja pahuus asuvat kaikkialla, vain teot ovat se, mikä lopulta määrittää – jos sekään. Koskaan ei tiedä, milloin inhottavasta hahmosta paljastuukin sankareiden suurin auttaja, tai päinvastoin. Juuri sitä minä Ghiblin elokuvissa taidan eniten rakastaa. Se kertoo ihmisyydestä jotain paljon enemmän, kuin mihin länsimaisena kulttuurinkuluttajana on joutunut tottumaan.

Nausicaä on ihana hahmo. Vaikka hän on prinsessa, hänen asemansa ei määrittele häntä ollenkaan sillä tavalla, kuin itse olen prinsessan tottunut ajattelemaan. Nausicaä on kansansa johtaja, ei joku, jolla on hienoja asuja, joka osaa laulaa ja ihastuu prinssiin. Nausicaä haavoittuu ja likastuu taisteluissa ja näyttää välillä rähjäiseltä, ja pukeutuu löysästi istuviin vaatteisiin. Häntä ei ole esitetty kauniina hahmona, ja se on erityistä. 


Mangassa juoni kulki pidemmälle ja jonkin verran eri tavalla, kuin elokuvassa. Mangassa mukaan tuli lisää hahmoja ja jotkin kohtaukset tapahtuivat aivan eri paikoissa, eri hahmoille, tai jäivät lainkaan tapahtumatta.
 
Mieleenpainuvin eroavaisuus oli minusta jumalsoturi (robotinkaltainen jättiläinen), joka tulee varsinaisesti mukaan Nausicaän elämään mangan loppupuolella. Elokuvassa jumalsoturi tuodaan viimehetkillä paikalle, kun raivostuneiden oomujen meri meinaa pyyhkiä ihmisten kylän kadoksiin ja tappaa heidät. Jumalsoturi ei kuitenkaan ole vielä valmis, ja se luhistuu.

Jumalsoturi ja sen kasvattaminen on ehdottomasti yksi elokuvan kuvottavimpia ja pelottavimpia asioita.

Mangassa jumalsoturista paljastuu, että se osaa puhua. Nausicaä keskustelee sille ja hänelle selviää, että se on kuin lapsi, joka pelkää. Jumalsoturi luulee Nausicaäta äidikseen, sillä tärkeä jumalsoturista puuttunut pala oli Nausicaän hallussa. Jumalsoturi tahtoo pitää Nausicaästa huolta ja alkaa käyttäytyä hyvin vaarallisesti, kun kokee, että Nausicaäta uhataan. Se tappaa ihmisiä ja tuhoaa paikkoja (kohtaus toi mieleen Studio Ghiblin Laputa – linna taivaalla -elokuvan vastaavan kaltaisen kohtauksen). Mutta minä en pelännyt jumalsoturia enää, en samalla tavalla. Jopa Nausicaä, joka tietää, että jumalsoturi tulee tuhota, tuntee sääliä sitä kohtaan. Kohtauksessa on jotain hyvin merkityksellistä, mitä en ole aiemmin nähnyt.

Olen hyvin iloinen, että luin tämän mangan. Miyazakin maailmankuva ja Nausicaän rohkeus ovat jääneet sydämeeni elämään. Toivon, että osaan pitää ne siellä pitkään.



Lisälukemista ja lähteet:
Jos sinua kiinnostaa lukea lisää erilaisten naishahmojen merkityksestä lapsille, kannattaa lukea tämä artikkeli: Maria Petterssonin kolumni: Antakaa pikkutytöille kompleksisia erakkoja ja piereviä virtahepoja, https://yle.fi/uutiset/3-9828267,viitattu 28.9.17.
Jutussa mm. mahtavana pointtina kyseenalaistetaan prinsessaelokuvien romanttisuuteen pohjautuvat juonenrakenteet: lapset kun yleensä nähdessään elokuvassa esimerkiksi pusun, sanovat lähinnä "yäk".

PS: Minulla on seuraavien kolmen viikon aikana tulossa opintoihini liittyen kolmet harjoituslyhytelokuvan kuvaukset, joissa olen hommissa (huhhuuh, paaljon työtä tiedossa). Näin ollen seuraavien kolmen viikon aikana julkaisen uuden postauksen vain maanantaisin, minkä jälkeen rytmi palaa ennalleen!